YHDESTOISTA LUKU.
Loppu.
Nyt voin kirjoittaa tuon vähäsen, minulle kuitenkin niin suuri arvoisen, joka on kerrottavana — kau'an aikaa on se ollut mahdotonta.
Myrsky kesti Lauantain päivällisestä Maanantai yöhön, jolloin se päivän vaaletessa laimentui täydelliseksi tyveneksi; siellä täällä kohoili vielä joku hyöky laine. Samana päivänä laski Pappilan rantaan väellä täytetty talonpoikanen viisi-soutu papin valkosen veneen asemesta, jota kotiin odotettiin.
Kartanoon ylös kantoi neljä miestä hitaasti paaria, joiden perässä kävi mies ja nainen käsityksin, kumartuneina. Se oli pappi puolisonsa kanssa.
Minä tajusin kohta, mitä oli tapahtunut ja mieleni joutui synkkään epätoivoon.
Surullinen sanoma, joka vähää jälkeen tuotiin meille, ei kertonut mitään uutta minulle — se ilmoitti vaan, että se, joka paareilla makasi, oli papin tytär — oli Susanna.
Heidän veneensä oli ainoastaan kolme neljännestä koto-rannasta, kun myrsky niin äkisti nousi. Kalliolta puhalsi tuima vihuri salmen halki ja kaasi arvaamatta maata jo läheisen venheen.
Pappi oli nopeasti saanut vaimonsa pelastetuksi kaatuneen venheen päälle ja väki piteli kiini laidoista, kunnekka tuuli heidät ajeli tuon lyhyen matkan rannalle. Vaan turhaan koki hän tähystellä veteen kadonnutta lastansa, rientääksensä häntä pelastamaan. Aaltojen rajusti kuohuessa venheen ympärillä irroitti voimakas mies epätoivossaan itsensä kolmasti siitä ja syöksi aina, ponnistaen kaikki voimansa, uiden harha kuvia kohden, joissa luuli tuntevansa lapsensa. Vielä kerran aikoi hän uudistaa yritystänsä, vaan vaimon valitusten ja rukouksien tähden esti väki häntä siitä. He kertoivat sittemmin nähneensä hikipisaroiden kiertelevän hänen otsallansa, hänen uidessansa jääkylmässä vedessä ja hänen jo usein aikoneen irtautua venheestä, seuratakseen lemmittyä lastansa.
Liian myöhään havaittiin Susannan joutuneen venheen alle. Nuoria oli kietounut hänen jalkoihinsa ja estänyt häntä kohoamasta ylös. Toki oli hänen kuolemansa ollut pikainen ja helppo.