Myrskyn kestäessä täytyi heidän viettää koko Lauantai ja Sunnuntai läheisessä talonpojan pirtissä, jossa papin vaimo väsymyksestä ja surusta riutuneena pysyi vuoteen omana. Pappi oleskeli koko ajan, hartaasti rukoillen, siinä kylmässä suojassa, jonne Susanna oli kannettu. Maanantai aamuna, jolloin heidän piti matkustaa kotihinsa, oli hän vaan tyyneesti iloinen, järjesti itse kaikki ja lohdutteli hellästi katkerasti itkevää vaimoansa.
Koko illan ja seuraavan pitkän yön vietin syvässä, toivottomassa surussa ja päätin seuraavana päivänä mennä katsomaan Susannaani, lemmittyäni, viimeisen kerran.
Varhain seuraavana aamuna astui pappi odottamatta pirttiimme ja pyysi tavata isääni. Koko odotusajan istui hän kalveana ja juhlallisena nojatuolissa, vaan isäni lähestyessä kohosi hän ylös ojentaen kyyneleet silmissä hänelle kätensä.
He kävivät istumaan ja pappi lausui, että isäni nyt näki edessänsä onnettoman, nöyryytetyn miehen, jota Jumala oli tahtonut kovasti rangaista, kääntääkseen hänen mieltänsä kokonaan puoleensa. Onnettomuutensa tähden pyysi hän nyt, ettei isäni enää eroittaisi hänestä muinoista ystävyyttänsä.
Hän ei tahtonut haastella siitä ikävästä seikasta, joka oli ollut syynä ystävyyden rikkomiseen; hän oli siinä tehnyt parhaan tuntonsa mukaan. Mutta hänellä oli jotakin muuta painavaa sanottavana; hän laski kätensä olalleni, painoi minua ystävällisesti rintaansa vastaan ja istuutui takasin nojatuoliin. Susanna oli, jatkoi hän huo'aten, avannut hänelle kokonaan sydämmensä muutamaa päivää ennen kuin Jumala kutsui hänet luoksensa; silloin oli hän ilmoittanut lempineensä minua jo pienuudesta saakka sekä antaneemme toisillemme ikuisen rakkauden valan, aikoen asiasta kertoa vanhemmillemme vasta ylioppilaaksi tultuani.
Alussa oli hän ankarasti vastustanut asiaa monesta syystä, niiden seassa erittäinkin kivuloisuuteni ja minun sekä hänen nuoruutensa. Vaan Susanna oli osoittanut tässä kohden niin syvää vakavuutta ja lujaa tahtoa, että hän, tuntien Susannan luonnon, oli selvästi huomannut kuinka tämä rakkaus, usean vuoden yhä vaan lisäännyttyänsä, oli jo niin lujaksi juurtunut, että sitä oli liian myöhä enää tukahuttaa. Nyt oli se hänen ainoana lohdutuksenansa, että hän, samana aamuna kuin heidän oli lähteminen onnettomalle kotomatkallensa, oli myöntynyt lapsensa rukouksiin ja samassa myöskin luvannut hankkia isäni suostumus yhdistykseemme. Vaan nyt seisoi hän tuossa lapsetoinna, ainoastaan ilmoittaen että isänikin kodossa onnettomuus oli majaellut ja kohdannut hänen ainoata lastansa. Tästälähin tahtoi hän aina, jos isäni vaan siihen suostuisi, kohdella minua niinkuin omaa lastansa ainakin.
Tuokion aikaa istui isäni vaaleana ja vai'eten; hän näytti ainoastaan hitaasti käsittävän mitä hänelle haasteltiin. Viimein kohosi hän seisoalleen, tarjoten äänetönnä kätensä papille. Sen jälkeen laski hän raskaasti kätensä olalleni, katsoi minua silmiin ja sanoi hiljaisella, ihmeellisen lempeällä äänellä: "Poikani, olkoon Herra taivasten turvanasi. Nuorena on suru sinua kohdannut, vaan ole luja ja kanna sitä lannistumatta!"
Hän oli jo ulos menemässä, jättääkseen meitä kahden kesken, vaan kääntyi ovessa takasin ja neuvoi minua seuraamaan pappia jättääkseni Susannalleni viimeiset jäähyväiset.
Vähää jälkeen astuimme papin kanssa vieretysten polkua myöten. Me olimme tulleet ystäviksi ja hän kertoeli lohdutuksekseni kaikki mitä Susanna oli sanonut, voittaaksensa hänen suostumustansa. Jumalan kiitos tiesi Susanna, lopetti hän puheensa, isässänsä löytävänsä sen ystävän, johon hän hädän hetkinä voi turvautua.
Pappi vei minut majaan, jonka ikkunoita valkeat uutimet varjostivat; hän seisahtui paarien viereen hetkeksi ja kyyneleet valuivat virtana hänen kasvoillensa, sitten kääntyi hän ympäri ja meni.