Tuossa makasi hän neitseellisessä, lumivalkoisessa pu'ussaan. He olivat kietoneet seppeleen viheriöitsevistä lehdistä valkoisilla ruusuilla hänen päähänsä — ja silmiini kuvautui hetkeksi taaskin tuo näky, jonka jo kerran olin nähnyt tavara-huoneessa. Hienot kädet lepäsivät ristiin laskettuina hänen rinnallansa ja kihla-sormessa huomasin kyyneleillä oman vanhan bronsi-sormukseni sinisine kivineen, jota hän oli kantanut siitä hetkestä saakka, kun sai isänsä suostumuksen. Tuo elossa niin erinomanen kasvojen juonne oli kuolossa muuttunut vienoksi, onnelliseksi hymyilyksi, joka pyhällä kirkkaudella valaisi hänen suloisia kasvojansa ja puhdasta, marmori-vaaleata otsaansa; hän lepäsi niin lapsellisesti turvallisena, ikäänkuin hän nyt tuntisi salaisuuden uskollisen rakkauden voitosta kaiken maallisen vähäpätöisyyden yli ja liihoittelisi tuolla edelläni valkoisine siipinensä, neuvoaksensa sitä minulle, koska kaikkivaltias Jumala ei tahtonut hänen täällä maan päällä kanssani eloansa viettämään.
Kun huomasin itseäni tahdottavan pois, lu'in hiljaa Isä-meidän hänen ylitsensä viimeiseksi jäähyväiseksi, painoin keveän suudelman hänen otsallensa, huulillensa sekä ristiin lasketuille käsillensä, missä bronsi sormus oli ja poistuin taakseni enää katsahtamatta.
Kaksi päivää sen jälkeen seurasin Susannaa hautaan.
* * * * *
Oli talvinen päivä ja aurinko valaisi kirkkaana taivasta, kun tavallisuuden mukaan kävin tervehtimässä sitä kohtaa kirkkomaalla, jossa hän lepäsi; nyt oli tuisku ajanut suuren nietoksen haudan päälle. Puhtaan, huikaisevan lumen pinta loisti auringon valossa hohtavana marmorina. Minusta tuntui niinkuin Susanna tahtoisi minun muistamaan itseänsä seisovana kirkkaassa pu'ussaan Kaikki-valtiaan istuimen edessä, sillä antaakseen voimaa minulle käymään yksinäistä polkuani elämän laakson läpi, pelkäämättä uhkaavan mielen heikkouden voivan eroittaa meitä.
Kun myöhään kesällä ai'oin matkustaa etelään laivalla papin ja hänen vaimonsa kanssa, jotka lyhykäisessä ajassa olivat muuttuneet varsin vanhoiksi ja valinneet eteläisemmän seudun vaikutus alakseen, kävin viimeisen kerran hyväisillä ystäväni, surumielisen lauluniekan luona. Hän soitteli taaskin minulle tuon viehättävästi iloisen lempivien laulun, jota hän jo oli kaksi kymmen vuotiaana soitellut ja joka mielestäni sopi niin hyvin Susannalle ja minulle; myöskin toisen laulun soitteli hän nyt — ihmeellisiä, syvästi liikuttavia ja surullisia säveleitä, joissa kuitenkin piileili hentoja lohdutuksen väreitä. —
* * * * *
Tähän loppukoon yksinkertainen historiani; en tahdo pitemmältä kertoa noista asioista, kuinka isäni avulla — hän kuoli samana vuonna kun otin tutkinnon taiteissa, kunnioitettuna, vaan perin köyhänä miehenä — pääsin "laudatur'in" ylioppilaaksi, olin hiukan kirjailiana, koti- ja kansakoulun opettajana, sillä se olisi vaan kertoelma sellaisesta yksityis elämästä, jonka aatelma kokonaan elää menneiden aikojen tapahtumissa.
Rakkauteni Susannaan oli, niinkuin hän itsekin sellaisella luottamuksella oli vakuuttanut, tuona terveyden lähteenä, joka varjeli minua uhkaavasta, kauheasta onnettomuudesta — mielen heikkoudesta. Kun rauhattomuuden ajelemana harhailin läheisissä metsissä, tapahtui usein, että havaitsin Susannan kirkkaan haahmon milloin liihoittelevan edelläni, milloin taaskin lempeästi hymyillen lähestyvän vastahani, ja aaveilun kestäessä katosi vähitellen tuskani. Parina viimeisenä vuotena, tautini lisääntyessä, en ole voinut nähdä häntä ja sehtähden on elämänikin tuntunut synkältä, ikäänkuin pimeys laajasti peittäisi kaikki ympärilläni.
Vaan nyt, viruessani eteishuoneessa tautivuoteellani ja täysi-kuun heleästi maisemia valaistessa, tuli Susanna liihoitellen luokseni valkeissa morsius-vaatteissaan ja kukka-kiehkurainen soreilla suortuvillansa sekä viittasi minulle kädellänsä, jossa sormukseni kiilteli. Minä tiedän hänen tuoneen ihanan sanoman, että kohta jo saan rientää pois tuonne kohden taivahia yhtymään jälleen nuoruuteni lemmityn kanssa.