"Katsokaas vain — näitä kahta! Hyökyaalto ne oli heittänyt vintturinköyteen."
"Rojua — paiskatkaa ne mereen!… Pari pikkukalaa!"
"Niin, pari silliä — oikeita talvisillejä!"
"Olipa kesä- tai talvisillejä! Kannenkatos se on mennyttä."
"Kas, kuinka ne ovat kiiltäviä ja lihavia, ruusunpunaisia kuin helmiäinen ja selästä tummanruskeanvihreitä kuin metalli. Nämä ovat aivan oikeata lajia — suuria, tukevia ukkoja — oikeita Pohjanmeren poikia. Ne tulevat talviasussaan ulkoa mereltä! Tämä on maukas kappale."
"Anna sitten kokin keittää ne!" — Lind lähti kiukuissaan hänen luotaan.
Rejer käski tuoda sangollisen merivettä, jonne hän pisti sillit nähdäkseen, vieläkö niissä oli henkeä. Mutta kuolleita ne olivat — kuolleita kuin silli.
Hän tutki ihan loppumattomiin näitä kalalajin kahta merkillistä yksilöä, kunnes ne vihdoin illalla tuotiin paistettuina hänelle ja Lindille kajuutan pöydälle.
"Maistuu tosiaankin herkulliselta", myönsi Lind, joka oli voittanut pahimman, kannenkatoksen särkymisestä aiheutuneen kiukkunsa.
Mutta Rejerissä nuo kaksi silliä olivat herättäneet eloon mahtavan muistelojoukon.