Ukko Juhl Aa-vuonolta. — Sillikuningas — Seudun kuningas.
Pitkin vuonoja levisi huhu ihmeellisestä saaliista, kalasta, joka oli jos jonkinlainen — toiset sanoivat sen olevan yhdeksän, toiset kahdeksantoista kyynärää pitkän, toiset vieläkin pitemmän. Se oli saatu Karmsaaren tuonpuoleisesta rannasta, selkä oli kiiltävän sininen, sinipunainen ja purppurainen kuin säihkyvä sateenkaari, vatsapuoli hohtavan valkoinen kuin hopea, ja päässä sillä oli tulenväristä kruunua muistuttava merkki.
Väitettiin, että se oli sillikuningas ja että se ennusti kuulumattoman runsasta kalansaalista.
Aina kun jokin venhe saapui mereltä päin, kokoontui väki, isot ja pienet, iljankoisille, puoleksi lumen peittämille kukkuloille, mistä parhaiten saattoi nähdä yli vuonon — suippolakeissaan ja paitahihasillaan, hame tai nuttu yllään, sellaisina kuin he olivat työstään lähteneet. Oli aivan kuin sunnuntai-iltapäivänä, paitsi että tällöin ei kukaan ajatellut, miltä puku näyttää lähempien ja etäisempien naapurien silmiin. Arvailtiin ja väiteltiin, ennustettiin, uskottiin ja otaksuttiin…
Paisuvat huhut olivat ikäänkuin valaneet tulta vereen, jonkinlaista kultakuumetta, josta mielikuvitus kiihottui ja alkoi rajusti liikehtiä. Pari kolme vuotta oli sillinkalastus ollut masentavan huono, ja nyt tuli kysymykseen, ryhdyttäisiinkö siihen jälleen panemalla peliin ne kolikot, joita pienistä maatilkuista vaivoin oli saatu irti. Torpparin olisi myytävä tai pantattava lehmänsä ja puoli omaisuuttansa saadakseen öljyvaatteet ja eväslaukun, vuokratilallisen ja talonpojan pitäisi myydä hevosensa, ottaa kiinnityslainoja ja tyhjentää viimeisetkin apuneuvot voidakseen varustaa väkeä ja venheitä, vuokrata verkkoja ja selkänuottia; kaikkien olisi pakko äärimmilleen käyttää kauppiaan suomaa luottoa. Toiset olivat kahden vaiheella, toiset juttelivat innokkaasti puolesta ja vastaan, mutta lausunnoista kuului täällä kuten tuollakin, että hillittömiä toiveita jo oli kiertämässä.
"Se merkitsi sittenkin jotain, kun kaikki 'helminauhat' ajelehtivat vuonossa ennen mikkeliä — aivan kuin kirkkaat, punaiset sillinsilmät, rivi toisensa vieressä; se merkitsi sillinsaartoa!"
"Että jotain tulee sillikuninkaan jäljessä, sen voi kyllä melkein kuka hyvänsä ymmärtää. Ole varuillasi, kun pihakoira alkaa haukkua…"
Ilmassa tuntui olevan yhä enemmän sähköä, se vaikutti pyörryttävästi.
Mitä syvemmälle vuonoihin huhu kulkeutui, sitä ihmeellisemmäksi se muuttui kansan suussa, niin ihmeelliseksi vihdoin, että kun se niemenkärkiä kiertäen tunkeutui ahtaisiin sillivuonoihin, niin siitä oli tullut "tulinen merkki taivaalla" — kala, jolla oli pitkä raippa jatkonaan!
Vasta Hammernäsin paikkeilla sillikuningas haihtui olemattomiin, muuttui pelkäksi ilmaksi — siellähän muuten yleensäkin kaikki suuret ulkoapäin tulevat huhut hiljenivät ja häipyivät. Ukko Juhl näet kerta kaikkiaan vastusti sitä, että maakansa puuhaili merellä, että lähdettiin "kuin hupsut" monen penikulman päähän "myrskyjä ja hengenvaaroja hakemaan." Ja kun Hammernäsin ukko pudisti päätänsä jollekin asialle, niin sitä ei koko paikkakunnalla uskonut kukaan, joka tahtoi viisaasta käydä.