Verkkopäällysmiesten oli tarkoin saatava selville, lähtikö silliparvi kulkemaan saarten itä- vai länsipuolta, ehtiäkseen ensimmäisinä oikeille sulkupaikoille ja vallatakseen ajoissa salmet ja lahdelmat.
Meren lakeudella näkyi peninkulmaisena rivinä toistatuhatta verkko- ja nuottavenhettä hohtavine purjeineen ja niiden seassa jahteja ja pursia, puukengän mallisia kaljaaseja, leveitä, tanakoita prikejä, hienorakenteisia, keinuvia kuunareita, jotka kaikki suuntautuivat pohjoiseen päin käyttäen kaikkia purjeitaan, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä kilpapurjehdus.
Ne tulivat ulkosatamista, joissa olivat maanneet myrskyltä suojassa.
Aivan kuin valkea purjemuuri rakentui yli meren!
Yht'äkkiä näkyi pitkä venherivi kääntyvän toiseen suuntaan. Se oli aivan selvää — täytyihän siihen olla jotain syytä — annettiin innokkaasti merkkejä kaikin tavoin. Useat jahdit kääntyivät samalle taholle. Sieltä täytyi sillin olla tulossa!… Hetkistä myöhemmin ilmestyi näky, joka sai aikaan sen, mitä ei Aa-vuonolaiselle milloinkaan ennen ollut tapahtunut — hän näet ei ollenkaan muistanut, että oli päivällisaika. Koko meri tuolla ulompana oli pelkkänä vesisuihkuna, ja siellä kävi kiivas takaa-ajo! Silli oli poistunut syvältä vedeltä ja pyrki nyt — linnut yläpuolellaan ja valaat takanaan — lukemattomin joukoin matalikoille kutemaan.
Parven jäljessä, niin kauas kuin silmä kantoi, kulki valasjoukko suihkuttaen niin, että olisi luullut höyrykoneita olevan käynnissä. Sillivalas siellä ahdisteli silliä maihin.
Meri tyyntyi ja vihertyi yhä enemmän, se kiehui ja porehti — sillien hengitellessä! Ja yht'äkkiä näkyi niiden ympärillä ja niitä ahdistelemassa valtavia ruijanseitiparvia, tuhansia ja taas tuhansia.
Venheet joutuivat yhtäkkiä keskelle silliparvea. Aina harmaisiin usvapilviin asti täytti koko ilman oikea lintumyrsky, kirkuva, korviasärkevä avaruuksien sotajoukko, joka kohoili ja laskehti poimien sillejä, nielaisten ne ahnaasti ilmassa, tempoen ja repien niitä toisiltaan, niin että satoi silliä ja venheitten mastot raivasivat tietä lintupilven halki.
Viekkaat räiskät noudattivat luontoaan ja varastivat suurilta, ahnailta lokeilta huolimatta itse poimia sillejä merestä. Tiira noudatti samoin luontoaan ja noukki keskellä sekaannusta ja vilinää niin sievästi ja kevyesti kuin olisi levännyt kaikessa rauhassa tyvenessä vedessä. Ruokit sitä vastoin syöksyivät villissä kiihkoisassa kilvassa vaahtoilevaan ryöppyyn keskellä tonnoja, pyöriäisiä ja valaita, jotka ruiskuttivat ja ajoivat takaa sillejä, niin että meri kuohui valkoisena. Sieltä täältä sukelsi esiin liiallisen syönnin rasittama seiti, joka sai turhaan ponnistella päästäkseen jälleen syvemmälle ja välttyäkseen lokin iskuilta.
Se oli silliparven etummainen kiilautuma. Se liukui yhä tiheänä kuin muuri pitkin vuonon keskustaa sisäänpäin pitkinä mustansinisinä joukkoina, tuskin kyynärän syvyydessä kölistä laskien. Toisinaan valtasi venheissä olijat epämieluisa tunne, aivan kuin olisi sillivuori kohottanut alusta, airot melkein koskettivat kalaparvea, peräsin sitä halkoi, ja joskus tuntui valas varovasti liukuvan heidän alitseen.
Verkonlasku ei käynyt päinsä. Valaat, tonnot ja seidit vain repivät verkot.