Kulku suunnattiin Cadizin lahteen, jonka laiturissa otettiin vettä ja ostettiin viiniä, jota piti nautittaman Välimerellä.
Illan ensimmäisellä vahtivuorolla he olivat jälleen merellä, ja seuraavan päivän sarastaessa he purjehtivat vinhassa virrassa Gibraltarin salmeen. Siellä oli taaja purjemetsä, teluksista ja marokkolaisista shebekoista aina suuriin linjalaivoihin asti. Toiset pyrkivät ulos, toiset sisään, ja siinä oli todellinen lippujuhla, merkinantoja ja tervehdyksiä sotalaivojen kesken, jotka kulkivat toistensa ohi tervehtien kaikilla kielillä ja kaikkien kansakuntain värein.
"Siinä ne seulovat ulos ja sisään kuin pullon kaulassa", selitti puosmanni olkapäitään kohauttaen.
Mutta Rejer seisoi kuin toiseen maailmaan siirrettynä. Hän näki Espanjan lumitunturien huippujen hehkuvan punaisina korkeata sinistä taivasta vasten ja heittävän pitkiä teräviä varjoja välimailleen. Hänen sydämensä tuntui sulavan.
Miltä mahtoi Hammernäsissä nyt näyttää? Puut kai olivat juuri hiirenkorvalla. Hän oli vilaukselta näkevinään äitinsä eteisenovella…
"Ooh… hoo… oh!" haukotteli puosmanni niellen aamuilmaa.
Jokainen aamutuulen henkäys toi mukanaan melkein huumaavia valkoisten, kukkivain mandelipuiden tuoksuja, ja Välimeri lepäsi edessä purppuransinipunaisena.
"Sitten", sanoi puosmanni viitaten Gibraltariin, "saamme purjehtia pelkkää sinistä vettä, maa alihangan puolella, kunnes tulee näkyviin Barcelonan majakka."
Ja eräänä välkkyvänä aamupäivänä Alert tosiaankin liukui Barcelonan sataman suojaavan maakielekkeen sisäpuolelle kootuin purjein.
Mont Juichin korkea vuorikeila linnotuksineen, joka oli kuin huipulle rakennettu linnunpesä, kanuunariveineen ja ylinnä liehuvine Kastilian lippuineen kuvastui veteen ja yhtyi laivankölin alla väylän toiselta rannalta käsin kuvastuvaan majakkaan.