Eräänä iltapäivänä tuli sentään vihdoinkin hänen vuoronsa — vapautta keskiyöhön asti kirvesmiehen ja stewardin keralla. Viimemainittu, joka oli koristautunut kaulahuivein ja pukeutumalla vanhaan, entisen mannervirkansa aikaiseen vahtimestarintakkiin, käydä vaapotti kuin varis lyhyillä jaloillaan nuoraportaiden luo.
Aallonmurtajan markkinoista he olivat saaneet kyllikseen laskiessaan sinne ruuhellaan päiväiseen aikaan. He olivat perin kyllästyneet papukaijahäkkejänsä vartioitseviin vanhoihin ämmiin, jotka istualtaan kirkuivat ja myivät hapanta viiniä, appelsiineja ja kaikennäköistä rihkamaa. Niinpä miehet riensivätkin heidän ohitsensa edemmäksi. Stewardi, jolla oli kokemusta, luotsasi heidät erääseen puolipimeään, satamakadun varrella sijaitsevaan onkaloon, jossa he saivat syödäkseen eltaantuneessa öljyssä uivia sieniä ja muutamia palaneita, mustia lihankappaleita, jotka olivat kovia kuin puu. Juotuaan pullon viiniä silti saamatta eltaantuneen makua suustaan pois ja maksettuaan laskunsa he lähtivät ulos kaduille kiertelemään ja katselemaan.
Stewardi selitti, että kaikkien alaslaskettujen verhojen ja uudinten takana istui espanjattaria, jotka tulivat ulkoilmaan vasta auringon mentyä mailleen.
Vaellettuaan pitkät matkat talojen katveessa ja virkistettyään itseänsä helteessä ostamalla jäätelöä ja anisviinaa, saapuivat he vihdoin suuren, valaistun talon jykeville porteille.
Se oli la Ramblan suuri teatteri. Siinä vilisi ihmisiä ja vaunuja, ja kohta hekin joutuivat keskelle virtaa.
Kirvesmiestä alkoi arveluttaa. Stewardi yllytti innokkaasti lähtemään Barcelonettaan; hän oli ollut siellä jo kaksinkertaa, ja siellä oli huvia jos kuinka paljon, sekä nuoralla tanssijoita että näytelmiä.
Mutta Rejeriä ei nyt enää saatu minnekään. Koko tässä koreassa ympäristössä oli jotakin rintaa ahdistelevaa. Laivalla oltaessa kävi kyllä laatuun hoitaa kokin ja koiran virkaa — hän oli kerta kaikkiaan päättänyt tehdä tehtävänsä — mutta täällä maissa? Hän, tuo nainen, joka seisoi siinä niin ylväänä, pitsimantilja hiusten ja hartiain yli heitettynä, hän kyllä huomasi Rejerin olevan hyvää sukua. Jos hän olisi tiennyt, että Rejer vietti päivänsä nokisena kokkina, ei hän varmaankaan olisi suonut noita silmäniskuja…
Rejeriä alkoi oma seura yht'äkkiä hävettää, ja hän koetti esiintyä ikäänkuin ei olisi kuulunutkaan heidän joukkoonsa. Kun kirvesmies häveliäästi epäröiden arveli, että täällä kenties oli liian hienoa heidänlaisilleen, työnsi hän leukansa uhmaavasti eteenpäin ja virkkoi:
"Liian hienoa?… Minunlaiselleni?" Ja kuuntelematta toisten selityksiä hän tunkeutui sinne, missä näki lippuja ostettavan. Hän aikoi sisään — he saivat tehdä tahtonsa: joko erota tai tulla mukaan.
Pääsyliput he saivat, ja sitten he antautuivat, alituisesti niitä näyttäen, ihmisvirran vietäviksi, kunnes tulivat ylimmille paikoille ihan katonrajaan.