Haugin leskelle näytettiin puutarhaa. He katselivat kukkalavoja, marjapensaita ja hedelmäpuita sekä vavahtelivat nauris- ja kaalimaan luona, ollen yhtä mieltä siitä, että tämä vuosi kesäkuivan tähden oli ollut sangen vaikea… Entä sitten lehtimadot!…
Niin, Alida-neito oli kyllä siinä oikeassa, sillä Haugilla olivat madot syöneet viini- ja karviaismarjapensasten lehdet vartta myöten, eikä kaalipenkeissäkään juuri paljon vihreää näkynyt. Mutta heillä ei ollutkaan aikaa hoitaa ja kastella ja puhdistaa puutarhaa niin hienoksi kuin tuomarilla, ei…
Sitten täytyi Gudbjörin tulla sisään katsomaan ja ihailemaan Mariannen kudosta sekä saada selitys mallista, jossa pohja oli laadittu hedelmäkoria esittävän piirustuksen mukaan.
Ja tietysti katseltiin myös vuoden muut liinavaatekaappia varten tehdyt työt. Siellä ne olivat hyllyillä — vielä valkaisemattomat alimpana, — kaikki malille ja lavendelille tuoksuvat häikäisevän valkoiset drellit ja hurstikankaat, ja niiden liina oli kylvetty ja korjattu ja häkilöity tuomarintalossa, ja jokainoan säikeen olivat talon omat tyttäret kehränneet, kartanneet ja kutoneet.
Tarkastusmatka ei loppunut tähän, sillä nyt tuli Barbara, mukanaan Taugbölin emäntä, joka hänkin oli lähetetty konttorista. Niinpä otettiin esiin sen ruokasuojan takana olevan puolipimeän huoneen avaimet, jossa talon alituisesti surisevien rukkien työn tulokset olivat nähtävänä. Siellä riippui seinillä kierrettyjä villalankavyyhtiä ja liinalankaa vuoden ompelutarpeiksi, ohutta ja paksua, valkoista ja mustaa, vielä kerimätöntä. Lattialla oli rukkia, viipsinpuita ja koria täynnä vasta kerittyä, karttaamatonta villaa.
Ja nyt istuivat Gudbjör ja Langsaetin muori ja Taugbölin muori, päässä komeat silkkihuivit, jotka muodostivat korkean huipun päälaella, kahvipöydässä kammarissa. Alituisia kehotuksia "ottaa lisää" noudattivat he vain hitaasti, niin sanoaksemme tuuma tuumalta, alituisesti kursaillen ja kehuen. Perinnönjakokokous näytti aiheuttavan jonkinlaisen poltteen kasvoihin, ja välistä teki Gudbjör muutamia viittauksia vävynsä Nordsettenin ahneudesta, joita huomautuksia molemmat toiset kuuntelivat hillityllä uteliaisuudella. Häneltä oli juuri pääsemäisillään syvä, salaperäinen huokaus "ahneudesta", kun samassa kuului ajoneuvojen jyrinää…
"Se ei ole perinnönjakokokoukseen tulemassa!" — sanoi Marianne, katsoen tarkkaavasti portille, silmät kirtistyen kahdeksi kapeaksi viiruksi.
"Olkihattu rattailla — matkanuttu ja suuri matka-arkku kiinnitettynä taakse"… sanoi Barbara.
Eufemia oikaisihe nyt äkkiä rakastettavan alentuvaisesta asennostaan, jossa hän oli katsonut hyväksi ihailla Langsaetin muorin vanhanaikuista, paksua ja lujatekoista silkkiesiliinaa. Hän sipasi hamettaan alaspäin, järjesti nopeasti pukunsa ja kurkisti peilistä yläosaa ruumiistaan. Sitten nojausi hän taaksepäin tuolissa kylmä, ylhäinen ilme kasvoilla…
"Hän ajaa rappusten eteen. Saattepas nähdä, että se on apulainen, —
Rein!" huudahti Barbara.