Vartijain kaitsemana vietiin pientä vankijoukkoa, niin että raudat joka askeleella helähtelivät, työstä pitkin vallin viertä linnoituksen sisimpään pihaan päin.
Erään muurissa olevan kolon kohdalla hiljensi viimeinen vangeista vähäsen kulkuansa. Hän silmäili kauan halkeamata.
Vuono välkkyi sinervänä tuolla alapuolella ja siellä monia valkeita purjeita sekä höyrylaivoja, tupruttaen paksua savua, joka sitten niiden jäljessä painui alas vedenpintaa kohden…
Hän henkäsi syvään, sieraimensa laventuivat, ja leveille kasvoille kuvastui valtaava mielenliikutus.
Muut olivat jo ennättäneet viisi tahi kuusi askelta edellepäin, ja vanginvartija kiirehti äkäisenä tämän kuudennenseitsemättä luokse ja ärjyi tuimasti:
"Minä luulen, ettei sinusta olisi mitään vastenmielistä livistää tiehesi nyt, Nikolai?"
"Minä arvelen, että juuri tätä varten me kaikki olemme luodut, niin arvelen!" vastasi hän terävästi.
"Sittenpä pitäisi sinun myös käyttäytyä niin, että saattaisit armahdusta odottaa!"
Nikolai, pudisti synkästi päätänsä; hänen harmaat silmänsä välähtivät kuin salama:
"Jos pääsisin vapauteen, joutuisin taas tänne jälleen… Sillä toisen meistä, joko koko maailman taikka minun, on pysyminen pakkotyössä… ja minä puolestani suostun mielelläni jälkimmäiseen!"