"No, sittenhän meitä on kaksi ahnekonttia! — niin kuivia, että voivat raapaista tulta meistä!"
"Sanos minulle, Rejer! Olitko tuttu kanunamiehellä?"
"Luuletko siellä olleen jonkun, joka olisi katsellut lampaan silmillä — tytärtä?"
"Kuinka minä sitä tietäisin, perämies!" — hän puristi samassa kovasti ruotelin vartta — "hän on kiitoksenkipeä elukka!"
Perämies jäi seisomaan ajatuksissaan pykälälaudan ääreen, kunnes uusi raekuuro ajoi hänet kannen alle.
Rejer'ille tuli tämä raesade sitävastoin hyvään aikaan! Hänen seistessaan siinä ja jääpuraiden lyödessä hänen kasvojansa ja tulehtuneita silmäluomiansa vasten, oli yhtä suuri rajuilma noussut hänen sisässään. Minkätähden perämies oli sitä kysynyt? — Miksi perämies oli ruvennut vakoilemaan häntä?…
Vai niin! hän tekee laskunsa selväksi … kitkuttaa ja säästää… Niin, niin…
Tämmöistä tunnetta ei hän koskaan ennen elämässään ollut tuntenut.
Alkaa tuntua kuumalta tanssia!
Hän näki Saaran edessään … kullanvälkkyvine hivuksineen, niin komeana ja kauniina! — ja omituinen väre kasvoissa, kun hän otti jäähyväisiä häneltä.
Merimies! — e-ei! semmoista ei hän nyt tahdo! — ivasi Rejer. — Mutta sitä raukkaa! eihän hän kuitenkaan voi vastustaa kaunista perämiestä, joka panee sydämmet liekkiin, mihin vaan kääntyy!