He tulivat Udsiren ja Karmenin näkyviin. Hän näki kalavenheitä ja sillilaivoja kaukana harmaassa aamuilmassa … hän tunsi niin hyvästi niiden purjeet.
Siellä täällä voi hän tähystimellä eroittaa jonkun sillipuodin tai huoneen katon, joka pilkotti rannalta, — suolauspaikkoja.
Jaa-ah, hän tunsi paikat!… Tänne oli hän purjehtinut Juhl-venheellä valloittamaan maailmaa ja Hammernäs'iä! — Antti-voudin ja kaikkien muiden merisankarien kanssa.
Kummallista, ett'emme hukkuneet kuin hiiri vesitynnöriin! — mutisi hän.
Hänen pettyneet nuoruuden toiveensa olivat jättäneet piikin hänen mieleensä, ja hänen rakkautensa ja lapsellinen ylpeytensä kotiseudun suhteen oli muuttunut katkeruudeksi! Vaan siitä huolimatta seurasi hän nyt tuima mitä suurimmalla ja huomiollisimmalla innostuksella… Hän otti tähystimellään selon siitä pienestä karirivistä, jonka sivulla hän oli ollut venheineen, kun sillit menivät maata kohti … haki itselleen varmuuden kalastuspaikan asemasta … etsi paikan, missä hänen nuottueensa oli ollut…
Tämä täytti hänen mielensä koko matkaksi Trondhjemiin.
XII.
Liian myöhään, neiti Rördam!
Lippu puolitangossa kapteenin ja miehistön kuoleman tähden laski Alert toukokuun alussa Fredriksvärnin satamaan. Jonkunlainen juhlallisuus vallitsi laivalla, omituinen hiljaisuus siinä tavassa, jolla se laski ankkurin, ja laivasillalla sekä veistämöllä seisoi suuri ihmisjoukko.
Jo aikoja sitten tiedettiin, mitä oli tapahtunut, ja kertomus kuolemantapauksista ja Alert'in lähdöstä St. Mauritiussaarelta oli koko talven ollut paikkakunnan puheaineena; vaan laivan näkemisessä oli kuitenkin jotakin omituisen jännittävää, kun se niin sanoen itse tuli kertomus raakapuissa, surulippu ja köösi.