"Joutavia, — heitä ne mereen! … kaksi pientä kehnoa kalan luirua!"
"Silliä niin! — oikeita talvisilliä!"
"Oo, kesä- tai talvisilliä! Ulkovuoraus meni hiiteen, kun menikin!"
"Katsokaas, kuinka kirkkaita ja lihavia ne ovat … ruusunpunasta simpukankuoressa, ja tummanruskeita seljästä … niinkuin metalli! — Niin, nämä ovat oikeita emäsilliä! — suuria, paksuja veitikoita! — oikeita Pohjanmeren jätkiä!… Ne tulevat talvipuvussa merestä! — Nämä ovat herkkua!"
"Anna sitten kokin keittää ne!" Lind läksi suutuksissaan hänen luotaan.
Vaan Rejer tuotti sankollisen merivettä, johon hän päästi sillit, nähdäkseen, oliko niissä vielä henkeä… Vaan kuolleita ne olivat, — kuolleita kuin sillit!
Väsymättömällä tarkkuudella tutki hän nämä kaksi kalasuvun jäsentä, kunnes ne vihdoinkin iltasella tulivat paistettuina pöydälle kajuttaan hänelle ja Lind'ille.
"Ne maistuivat todellakin herkulta!" — myönsi Lind; hän oli päässyt pahimmasta suuttumuksestaan ulkovuorauksen tähden.
Vaan Rejer'istä olivat nämä kaksi silliä herättäneet kokonaisen legionan muistoja.
Siitä asti kuin päivä seuraavana aamuna valkeni koiranvahdissa, vartioi hän vaan näkymistä; hän seisoi partaalla tähystin silmässä.