Povessaan tunsi hän säpsähdyksen. — Kas, tuossa se olikin! — kaikki pienet ikkunat terhakasti merelle päin ikäänkuin pitämään silmällä… Niistä oli monasti katsottu ulos … vaan ketä?
Kyökin liedeltä loisti valo … ja pihamaalla riippui vaatteita kuivamassa aina puuvajaan asti; hän tunsi niin hyvästi sen!
Hän ei kulkenut talon ohitse, ei tahtonut tulla nähdyksi eikä nyt vielä ollut niin pimeä.
Hän ohjasi kulkunsa suoraan Wallania kohti kadunkulmaan. Jos kukaan osasi antaa tietoa asioista, niin oli se juuri hän!
Hän huomasi hyvin hyvästi hänen jo kaukaa kadulta huomanneen itsensä, vaan kääntäneen ainoastaan vähän päätään. Huono merkki — ajatteli hän — kävisikö tuuli ihan noin vasten kokkaa minulle?
Hänen tultuaan lähemmäksi pisti hän taas ruumistaan esiin ja oli tulevinaan hyvin hämmästyksiinsä. Hän istui niinkuin ennenkin jalat vasussa, vaan oli nyt onnellisen keksinnön kautta saanut suojan tuultakin vastaan ottamalla asuntonsa etupuolelta avattuun, seisovaan tynnöriin; sen sisällä istui hän jakkaralla kuin nojatuolissa, suojattuna kaikkea vaaraa vastaan eikä sateella tarvinnut muuta kuin levittää iso sininen sateenvarjo tynnörille katoksi!
Hän vastasi ystävällisesti Rejerin tervehdykseen; vaan selvästi näkyi, ettei hän millään tavalla ollut uhkuvissa tunteissaan. Pikemmin oli hän varovainen ja välinpitämätön, ikäänkuin jos he eilen viimeksi olisivat tavanneet toisiaan ja huomenna olisivat tilaisuudessa siihen.
"Hyvää iltaa, matami Wahl! — komean kuorenpa te olette saaneet istuaksenne!"
"Sanokaas muuta! — kiitän Jumalaa ja kauppias Eberhardia, joka antoi minulle tynnörin."
"Niin että teillä tavallaan on oma talo, matami Wahl!"