"Eikö mitä," — hän ryki — "ja nyt se on vielä niin, että minä" — hän ryki — "että minä tulen vanhaksi, näettekös! — tarvitsen kaksi kurjaa hökkeliäni itse. Niin, tunnettehan ne! — ja tilaa vasuille yöksi, niinkuin tiedätte."
"Kyllä! kyllä, matami Wahl!"
"Vaan jos muutoin on jotakin, jota te tahdotte myödyksi, niin tiedättehän vanhan matami Wahlin kyllä" — hän kumartui eteenpäin vanhassa ruskeassa kauhtanassaan sytyttääkseen kyntteliä lyhtyyn leivosvasussa — "olevan valmiina palvelemaan tuttua, joka kaikissa tapauksissa on rehellisesti maksanut puolestaan … ainakin minulle! sen uskallan sanoa kenelle hyvänsä, joka kysyy minulta…"
Ahaa! — tuuli näyttää puhaltavan kahdelta puolelta eikä hän tiedä, mitä ajatella minusta…
"Antakaa minun auttaa itseänne, matami Wahl! — Tällä kertaa en minä ai'o myödä enkä lainata!" — hän löi taskuaan! Hän tiesi tarvitsevansa kohottaa luottamustaan.
Kasvot kirkastuivat kummallisesti. Leuan, kasvojen ja nenähuipun käänteet muodostuivat hymyyn, ystävällisen, hämmästyneen näköiseksi, jonka lävitse torahampaat selvästi pistivät esiin.
"Eläpäs nyt muuta!"
"Ja sitten minä olen jonkun aikaa ollut perämiehenä — ottanut tutkinnon Trondhjemissa."
"Niin enkös minä ole sitä sanonut, että te olettekin…"
"Elkää ottako suutanns liian täyteen, matami Wahl! — No, onko nyt montakin tänä vuonna lukemassa purjehdusoppia luutnantti Albrechtsenillä… Ja kuinka muuten jaksetaan kaupungissa?"