"Ei, — se ei käy päinsä!"

"Sinä et tahdo?"

"En!"

Vaimo karkasi ylös. — "Vai et sinä tahdo? — Kernaammin tahdot sinä upota merenpohjaan sen hävyttömästi mädänneen losan mukana! — Sinä sanoi aina kaunis ilma! — vaan luuletko sinä, ett'en minä olisi kuulustanut sitä muilta kuin sinulta?… Sinä olet menettämäisilläsi henkesi joka kerta, on kirvesmies sanonut minulle; häntä et enää saa mukaasi! — — Ole hyvä ja menetä vaan itsesi!… Minä voin kyllä murehtia heistä kaikista, — noista kahdestakin!… Mutta minä en koskaan, — en koskaan voisi antaa sitä anteeksi sinulle, Rejer! että sinulla ilman pakkoa voi olla sydäntä saattaa minua semmoiseen suruun!… Kuulinhan minä kuinka viimeisen edelliselläkin kerralla oli Hispanjan merellä Brestin edustalla, — sillä kertaa oli kysymys sekä hengestä että rahasta! — vaan niinkauan kuin on pakko, täytyy niin olla, ajattelin minä silloin… Mitä sinä sanoisit, Rejer?" — lopetti hän säihkyvin silmin, — "jos minä ja tuo tuossa asettuisimme kehtoon ja läksisimme Hispanjaan?… Se on hävytöntä! Min'en koskaan ole luvannut noudattaa tahtoasi semmoisessa!"

"Kirvesmies on pelkuri raukka; — olen iloinen päästessäni hänestä, mokomasta lavertelijasta! … ei ymmärrä enemmän arvostella reikää kuin tukkiakaan sitä … sentähden olenkin päästänyt hänet tuuliajolle, — jos siitäkin tahdot tiedon. Niin mieletön en minäkään ole; minä itsehän siinä hukkuisin! jos niin onnettomasti kävisi tiellä, jolla et sinä ole luvannut seurata minua, — niinkuin sanoit, — niin istuthan sinä täällä rahoinesi lasten elättämiseksi."

"Rahat? … rahat, minä viisi rahoista, minä huolin sinusta, kuuletko… Minusta nähden saat mennä vaikka minne maailmassa, kunhan et mene merenpohjaan, sanon minä! — ja senpä sinä teetkin, pelkästä rahanhimosta! — Sillitkö — Aa-vuonoko? — Sano kuu! — kunhan olet minun käsissäni siellä ja niin pääsen tästä levottomuudesta! … vaan kulkea kauemmin tuolla kauhealla prikillä! — Ja Rejer, ajattele, ajattele kaikkia niitä henkiä, joista sinun paitse omaasi on vastaaminen, jos jotakin tapahtuisi — kahdeksan miestä!… Onko se oikein, onko se niin, että voisit vastata siitä Jumalalle ja omalletunnollesi?"

"Sinä näytät kiehuvan yli laitasi — sekä tartut pataan, mistä korvasta vaan saat kiinni… Ensinhän oli puhe siitä, että minä pidän huonosti sanani pohjoiseenmenosta, ja nyt taas suolavenheestä. Kummastako minun pitää puhua?"

Hän ei vastannut, vaan alkoi liekuttaa kehtoa.

"Näetkös, Saara!" — sanoi hän jonkun aikaa mietittyään, — "minä annan sinun tahtosi tapahtua prikin suhteen. Minä herkeän kuljettamasta Arcturusta. Olenhan ansainnut raahaa, niinkuin sanot… Vaan kuules nyt!" — hän meni hänen luokseen ja pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä silmiin:

"Me emme sano 'ei' silloinkuin toinen sanoo 'on' emmekä kinastele keskenämme, Saara!"