Sää oli enemmän kuin myrskyinen ja tuuli muuttui ihan läntiseksi — aivan maata kohti sekä tuuli että merenkäynti. Tässä ei ollut mitään neuvoa, valkeassa vaahdossa ja pimeässä yössä kuljettiin suoraan maata vasten.
"Se on oikein, suoraan majakkaa kohti!" — sanoi hän tuimasti. — "Se tuntuu nyt niin lauhkealta, kun se on selkämme takana… Sillä se pilatus tietää, mitä meidän edessämme on!" — lisäsi hän itsekseen mutisten ja nyökyttäen päätään rannalle.
… "Länsituuli auttoi muuten hyvästi aa-vuonolaisten pyydyksiä, kuuletkos Anders!" lausui hän jonkunlaisella hyväntahtoisuudella "Vatavanhukselle," joka seisoi hänen vierellään ruotelitankoon kietoutuneena, — "nyt he voivat hyvästi tulla toimeen!"
"Niin … he — tulevat toimeen!" — tuumasi Anders omituisella painolla.
Pimeä yö, eksyttävä meri, merisavua ja vinkuminen korvissa ja edessä — niinkuin merestä nouseva tuskallinen aavistus, — jonkun kimaltelevan rajan, valkoisine hampaineen, terävä, pimeä…
"Näin käy paremmin, — priiskoitusta enemmän tai vähemmän ei haittaa nyt ollenkaan!" — Ja kääntäen suuntaansa laskivat he yhä lähemmäksi maata, hyrskylaineen seuratessa ja huuhdellessa aluksen kantta.
Lähemmäksi ja lähemmäksi tuli musta, kimalteleva … piikkinen! — kuolema irvisteli heille.
Jokainen valo, joka pilkotti aaltojen takaa, täytti mielen kauhulla.
"Jos meidän on saapuminen Herramme eteen tänä yönä, niin on hyvä, että minulla oli niin vähän itseäni varten merellä!" lausui Rejer "Vatavanhukselle."
— Kun he nyt alkoivat nähdä eteensä, vaikeni jokainen.