Hän kävi yhä kalpeammaksi hänen kertoessaan … antoi päänsä vaipua vähitellen rintaansa vasten, vaan oikasihe sitten äkkiä… "Ja siinä kaikki Jan! Jos olet unhottanut jotakin, niin on sinun kerrottava minulle sekin." — Hän läksi huoneesta ja poika tahtoi tueta häntä.
"Oi kiitoksia, poikani, anna minun olla yksinäni!" — Sen sanottuaan sulkeutui hän huoneesensa.
He olivat suuressa levottomuudessa hänen tähtensä, kun hän ei aamusellakaan tullut huoneestaan, ja Jan meni hänen luokseen. Hän tapasi hänet istumasta liikkumatonna kuin kiven ja kalpeana.
"Sinun täytyy tulla alas ja ryhtyä toimiisi äiti!"
Hän istui vielä hetkisen liikkumatta ja tuijotti lattiaan.
"Niin paljon luulin minä pitäväni isästäsi, ett'en voisi elää hänen kuoltuaan… Vaan elämä ei näy olevan sitä laatua … emmekä me saa keskeyttää sitä, mitä hän on alkanut täällä Aa-vuonossa, Jan!"
"Niin, niin minä sain hänen viimeisen kehoituksensa, äiti! — Iskun niskaani, niin että kaaduin rannalle … vaan nyt se on selvinnyt minulle, miksi sen sain: — hän ei tahtonut uskaltaa meidän molempien elämää samaan vaaraan… Se merkitsi niin paljon kuin että meidän piti jäädä tänne suremaan, äiti, — eteenpäin!"