Vaan yht'äkkiä nähtiin pitkä jono venheitä ulapalla kulkevan syrjäiseen suuntaan ja kääntyvän toiselle keulalle — — Tuopa oli kummallista… Siihen lienee joku syy … merkkiä annettiin kiihkeästi joka suunnalta ja kaikella tavalla!… Moni jahti kääntyi ja ohjasi kulkunsa samaan suuntaan.
Siellä täytyi sillien olla!
Hetkinen sen perästä kohtasi heitä näky, joka vaikutti sen, mitä ei koskaan ollut tapahtunut Aa-vuonon asukkaalle, nimittäin että hän kokonaan unhotti puolistunnin olevan käsissä — pitkin koko ulapan laitaa oli valaiden purskuttaminen ja lokkien vainoominen täydessä käynnissä.
Sillit olivat poikenneet ulapalta ja vetäytyivät — linnut yläpuolella ja valaat jäljessä — lukemattomissa joukoissa matalikkoa kohti kutemaan.
Kaukana niiden takana, niin pitkälle kuin silmä kantoi, kulki valasjono, purskuttaen sateen toisensa perästä melulla, joka oli höyrykoneiden käynnin kaltainen! Ne oli isovalaita ajamassa ja ahdistamassa silliä maata vasten.
Meri tyyneni vähitellen ja kävi viheriäiseksi; se kiehui ilmarakoista — sillin hengitystä! — — ja äkkiä ajosti ja hyppi isosonka suurissa parvissa tuhansia luvultaan silliparven ympärillä.
Venheet olivat kerralla keskellä sillivilinää! — koko ilma syvälle tuohon harmaasen sumuiseen taivaslakeen oli linnuista käynyt lumisateen kaltaiseksi, — rähisevä, korvia särkevä taivaan sotajoukko, joka lensi ylös alas sillit nokissa, ahmi niitä ilmassa, tappeli, kynsi ja ajoi niitä perästä, niin että ilmassa oli sillisade ja mastot ikäänkuin raivasivat itselleen tietä lintupilven läpi!
Viekkaat räiskät seurasivat luonnettaan ja pitivät parempana varastaa suurilta, ahneilta merilokeilta silliä, sen sijaan että olisivat ottaneet niitä altaan merestä… Tiira seurasi luonnettaan ja sieppasi keskellä sekamelskaa kalan yhtä keveästi ja näppärästi, kuin jos se olisi ollut häiritsemättömässä, peilikirkkaassa vedessä — vaan kaikki syöksyivät raivoisasti ja kiivaasti päistikkaa kilvan mereen sampien, juoksuvalaiden ja kiinniottajain sekaan, jotka korskuivat ja ajoivat, niin että meri kiehui valkeassa vaahdossa. Siellä täällä kohosi veden pinnalle harmaa sonka, kylläisenä ja pyöreänä, ponnistaen turhaan voimiaan päästäkseen pinnalta jälleen syvyyteen ja rauhaan lokin iskuilta!
Tämä oli etumaisin silliliuta. Se liukui vielä tiheänä kuin muuri keskellä vuonoa maata kohti suurena, mustansinisenä parvena eikä kyynäränkään syvyydessä kölistä. Muutamia silmänräpäyksiä oli heillä venheessä istuessaan tuskallinen tunne siitä, että venhe ikäänkuin luisti sillivuoren yli, kun he koskettivat välkkyviä silliä airoilla, hämmentelivät sillejä ruotelilla ja voivat huomata, kuinka pohjoisperäläiset varovasti ja vaaraa vainuten kulkivat tietään heidän allaan. Naapurivenheet tekivät turhia kokeita heittämällä verkkojaan: — valaat, sammet ja songat vaan rikkoivat verkkoja.
Sillien matka piti yhä maata kohti — lintukuurot päällään ja kaikki meren nielevät asukkaat perässään. Siellä oli sen vastassa lankamuuri; — useissa paikoin satoja solmittuja lankoja poikki sen tiellä vuonon väylässä, toinen toisensa perästä, niin että koko matkan näytti kuin laudus- ja kohoriviltä…