Vasta Hammernäs'issä kuoli tämä sillikuningas tavallisesti ja muuttui joksikin ilmassa, niinkuin siellä ylipäänsä kaikki huhut vaikenivat ja kuolivat, sillä vanha Jan Juhl ei tahtonut kuulla puhuttavankaan kansan lähdöstä merelle, ja purjehtimisesta useampia peninkulmia, tullakseen "narreiksi" ja "hukkuakseen aavalla merellä." Ja kun vanhus Hammernäs'issä pudisti päätänsä, niin ei kukaan siinä kylässä, joka tahtoi olla viisaana pidettynä, uskonutkaan sitä.
Tämä oli muutoin viimeinen mitä Jan Juhl teki elämässään, saadessaan tuon kiihoittavan huhun vaikenemaan ja kotiseutunsa pelastetuksi onnettomuudesta, sillä tuskin kahdeksan päivää senjälkeen kuoli hän sydämen halvaukseen, istuessaan par'aikaa ja polttaen piippuaan penkillä Hammernäs'in hongan alla.
Hammernäs'istä kääntyi seutu, jota kutsutaan Aa-vuonoksi yksinäisenä, muista erillään itäänpäin tunturia kohti, ensin kapeana vuonona, mutta etempänä apupitäjissä lumen peittämien sinertävien vuorien ympäröimänä.
Täällä löytyi ei ainoastaan taruja, lauluja, kirjoituksilla varustettuja oluthaarikoita ja vanhoja, kummallisilla puuleikkauksilla koristettuja, aittoja, vaan myöskin kummallista vanhanaikuista kansaa, jonka selvät, karkeat kasvonpiirteet osoittivat ymmärrystä ja järkevyyttä, sukuja, jotka aina olivat menneet keskenään naimisiin. Frenoloogi olisi naisten pään etuosassa huomannut kuopan tahi monen vuoden painosta vajonneen katonharjan kaltaisen syvennyksen.
Tunturin purossa uiskenteli rautu — vanha ja suuripäinen, — pää suuri kuin kolmas osa ruumista ja sammaleinen — silla nuoriso ei täällä koskaan kalastaneet, jonkatähden kalalajit kaipasivat uudistusta! Kapeilla, ahtailla laitumilla, joihin pääsi liian paljon varjoa ja liian vähän auringon paistetta, kuljeskelivat lehmät kurjan näköisinä ja pieninä terävöillä lonkkaluillaan — luonnollinen seuraus satavuotisesta nälän kärsimisestä ja tukahuttavan navetan ilmasta! Melkein joka kolmannella lehmällä oli ainoastaan yksi sarvi tahi se oli töppösarvinen, — mitä vanhemmaksi ne tulivat sitä haureemmiksi tulivat sarvet. Kansa arveli sen tulevan siitä, että ne kiistellen ruoasta puskivat maanalaisten lehmien kanssa. Täällä peljästyttivät karjatytöt toisiaan keskellä valoisaa keskipäivää, kertoen kuinka lapsia oli äkkiä kadonnut "tonttien" kanssa ovien alle tahi miten metsän mäillä heille naurettiin ja irvisteltiin ja he kuiskasivat nyt surullisesti toisilleen manauksia taikaa vastaan.
Hevosetkin näyttivät harmailta, pitkiltä ja vanhoilta; ne astua jahnustivat vääräsäärisinä eteenpäin rattaitten edessä, joiden ratisevien raskaitten puupyörien akselit olivat niin lujasti kuivuneet kiinni, että ne pyörivät mukana ajaessa — niinkuin Abrahamin aikoina! — — Niin, siatkin näyttivät vielä olevan tuota vanhaa uudistamatonta lajia, — korkeajalkaisina, pitkäkärsäisinä, laihoina ja vihaisina syöksyivät ne esiin talojen välitse, niinkuin pikajuoksijat. Ne näyttivät olevan omiansa tuottamaan noita raudankovia, suolaisia pilaantuneita, kymmenen- jopa kahdenkymmenvuotisia lappeita, jotka suurena aarteena riippuivat aitoissa.
Tällä seudulla elettiin vielä vanhojen taikamerkkien mukaan. Yhä vielä jaettiin levollisesti päivän toimia niiden jälkeen sekä aika kylvön ja heinänteon välillä, että talvipäivän seisahdus, ja pyhäinmiesten päivänä, ensimmäisenä päivänä marraskuuta, jolloin meriliikkeen piti lakata, veti moni tunnokkaasti veneensä ylös vuonon rannalle.
Laakion ala-osa olisi oikeastaan niinkuin muutkin sellaiset seudut pitänyt loppuman sisäjärveen, siksi sellainen seutu tarvitsee ikäänkuin lukkoa. Vaan sen sijaan oli se saanut osakseen vuonon, pienen ja kapean kuin käsivarsi, joka ulottui suureen vuonoon saakka ja päättyi aavaan mereen, — kauas, kauemmaksi kuin seudun asukkaat kykenivät ajattelemaankaan.
Mutta sellainen seutu, niinkuin jo mainittiin, tarvitsee välttämättömästi lukkoa.
Ja juuri sellaisena hyödyllisenä salpana ja lukkona istui vanha Jan Rejersen Juhl Hammernäs'issä — niinkuin hänen isänsä ja iso-isänsä hänen edellään — siksi kuin hän nyt syksyllä oli muuttanut manalan majoille.