"Merisairaus?" — tiedusteli merimies.
"En ole koskaan tuntenut sitä."
"Vai niin! — se onkin luonnollisesti koiranelämää, aluksi."
"Ei haittaa hituistakaan!"
— — "Saat kuunnella ja kauniisti pistää ison kärsäsi … parilla ensi matkalla — pitää sitä kotelossa!"
"Oo, se käy kyllä päinsä!"
"Olet liian pitkä, se on sinun onnesi, — ei kukaan tahdo mokomaa hongankolistajaa hyttinsä vahdiksi… Kuuleppas!" kysäsi hän äkkiä — "sinä luulet voivasi keittää herneitä polttamatta niitä … ryynipuuroa … kahvia? Jos saat neljätoista päivää harjoitellaksesi Bergen'issä?"
Rejer sanoi vaatimattomasti jotakin itsestään.
"Kyllä, ihan varmaan voit sinä sitä! — 'Alert'illa' tarvitsemme me uuden kokin, sinä voit sentähden tulla kanssamme etelään Välimerelle ja keittää ensimmäinen matkasi niin hyvästi kuin voit… Kymmenen taaleriasi saat käyttää taklataksesi hiukan itseäsi… Sillä tuommoisessa pitkässä vanutetussa sarkatakissa luunapit seljässä hinaisivat ne sinut märssyraakaan koko sataman kummitukseksi!…"
Ajatellessaan tätä odottamattoman uutta virkaansa oli Rejer istunut ääneti jonkun aikaa ja tuijottanut hernevatiin. Hänen näkönsä muuttui enemmän ja enemmän Juhle-naamaksi, ankaraksi kuin etukeula.