He käänsivät kulkunsa Gadir-mutkaan, jossa he ottivat vettä satamasta ostivat viiniä, joka riittäisi Välimerelle.
Iltasella läksivät he taas ulapalle ja seuraavana aamuna auringon noustessa kulkivat he ankaraa myötävirtaa Gibraltarin salmesta. Se oli täynnä purjeita selukkeista ja marokkolaisista schebekkeristä alkaen suuriin linjalaivoihin saakka — toisten piti sisään, toisten ulos — liput liehuivat, merkkiä annettiin ja tervehdyslaukauksia ammuttiin sotalaivoista, jotka kohtasivat toisiaan, ja tervehdittiin kaikilla kielillä ja kaikilla kansallisväreillä!
"Tästä kuljetaan ulos ja sisään niinkuin putellin kaulassa!" — selitti pursimies itseään.
Vaan Rejer seisoi siinä ikäänkuin olisi ollut muutettu toiseen maailmaan… Hän näki Hispanjan vuorien lumiset huiput, kummallisen tummat varjot välisissä, kaukana merestä hehkuvan ja rusottavan korkeudessa sinistä taivasta vasten. Hänen sydämmensä kävi viehkeäksi…
Miltähän nyt näyttikään Hammernäs'issä? — lienee siellä varmaankin lehden puhkeamisaika… Hän oli näkevinään vilaukselta äitiään ovella.
"Huu … uh!" — hekotteli pursimies aamuilmassa.
Valkeista kukkivista mantelipuista tuli silloin tällöin melkein huumaava tuoksu aamutuulehdusten mukana, ja Välimeri oli purppuransinertävänä heidän edessänsä.
"Tästälähin" — sanoi pursimies, osoittaen Gibraltariin — "saamme vaan purjehtia sinisessä vedessä maa syrjäkeulassa, kunnes pääsemme fanaalin eli majakan näkyviin Barcelonan edustalla!"
— — Ja maakielekkeen sisäpuolitse, joka pistää mereen Barcelonan sataman ulkopuolella, luisti Alert peilikirkkaana aamupäivänä käärityin purjein.
Korkea vuorenhuippu, Mont Juich, luja linnoitus kuin kotkanpesä, huipullaan kanunarivinensä ja castilialainen lippu harjallaan, kohtasi varjollaan laivankokin alla majakkatornin, joka oli toisella puolella kulkuväylää.