Siit' nuora kaulaan käärittiin,
Ho-ii-oi, näin se käy!
Niin loppu-polska tanssittiin,
Ho-ii-oi, näin se käy!
* * * * *
Alert'in mennessä eräänä syksynä kotiseudulleen, Fredriksvärniin, seisoi Rejer surullisissa mietteissään. Kaupunki oli kolean, aution saariston sisäpuolella, joka muodosti kulkuväylät, ja hänen taskussaan oli melkein yhtä kolkkoa ja tyhjää hyyrystä!
Hän ei tällä hetkellä ollut miellyttävällä tuulella nähdessään entuudestaan tuntijan tajunnalla kotimaansa harmaat, paljaat ja koleat saaristot. Kolme viikkoa sitten oli hän antanut Bremenissä perämiehen lainata itseltään melkein viimeiseen kolikkoon hyyrynsä.
Perämies oli "valitettavasti sittenkin typötyhjä!"
Tästä lainauksesta oli Rejer mies mielestään; sillä siitä näkyi, ett'ei perämies, huolimatta heidän nykyisestä suhteestaan päällikön ja käskyläisen, ollut unhottanut, millä kannalla he ennestään olivat seisseet toisiinsa, vaan myönsi hiljaisuudessa hänen olevan samanarvoisen itsensä kanssa.
Toinen puoli asiaa oli kuitenkin se, että ne varat, joilla hänen nyt olisi pitänyt ottaa perämiehen tutkintonsa, olivat tiessään. Hän oli juuri säästänyt tämän jäännöksen, voidakseen olla likipitäen työstä vapaana ne talvikuukaudet, jotka Alert seisoi korjattavana; — ja nyt sattui perämiehen pula niin sikamaisen sopimattomasti juuri hänen hyyryonnettomuutensa perästä!
… Ilman rahoitta ei mitään perämiehen tutkintoa, se nyt oli enemmän kuin päivän selvä asia. — — — Se on, joll'ei sitä kuitenkin ottanut!… Hm! saamalla jostakin työtä ja lukemalla öisin?…
Niinpä kyllä, lukea öisin!
Ikäänkuin hän ei olisi kylliksi nukkunut ja kuorsannut majassaan niinä kolmena vuonna Alert'illa!…