Tähän aikaan kuoli Jan Juhl ja juuri tämä suru toimeeutulosta huolestutti hänen jälkeistänsä niinkuin synkkä, kiusallinen tuska!
Lukitussa huoneessa istuivat äiti ja tytär lukien kirjettä, jonka renki oli sinä päivänä tuonut postista. Huoneessa oli hiljaista ja puolipimeää ja he istuivat kumpikin vuoteellaan, — tämän kuolontapauksen jälkeen olivat he muuttaneet yhteen asumaan. Näytti siltä kuin suru nyt vasta olisi näyttänyt oikean muotonsa. Kuolinpesällä oli suuria velkoja! Kevään puoleen täytyi Hammernäs myödä huutokaupalla ja syksystä piti heidän muuttaa pois talosta… Yksi heidän suurimmista velkojistaan oli heidän naapurinsa, nimismies Haarstad.
Ottilie meni itkusta pöhöttynein silmin, jota ei palvelijoiden olisi pitänyt saada nähdä, alas kutsumaan Rejer'iä sisään.
Sitten istuivat he kaikki kolme ylhäällä huoneessa myöhään iltaan, siksikuin kynttilä äkkiä sammui ja Rejer hiipi omaan huoneesensa, missä hän rajusti heittäytyi surun valtaan, jota hän ei tähän saakka ollut uskaltanut muille näyttää.
… Korkeinta mitä hän oli tietänyt tässä maailmassa, oli Hammernäs, hänen oma perintötilansa! Juuri se ajatus oli herättänyt hänessä itsetuntoa. Niin kanan kuin hän vaan muisti olivat sekä seudun että talon asukkaat kohdelleet ja imarrelleet häntä niinkuin perillistä ainakin. Hän oli kasvatettu "Juhl'in poikana," Hammernäs'in ruhtinaana ja perillisenä, ja minne ikinä hän tuli, häihin tahi muihin seuroihin, niin kaikkialla häntä suosittiin.
Ja nyt ei tästä kaikesta löytynyt enään naulaakaan jäljellä … ei löytynyt ainoatakaan lastua, joka olisi ollut hänen omansa!… Honka ja rakennukset, palvelijat ja lehmät, nuottahuoneet ja lampaat — jokainen yksityinen esine, joita hän oli aina tottunut pitämään niin omanaan, että luuli näkevänsä niihin poltettuna nimensä Reijer Jansen Juhl, — kaikki tämä täytyi hänen nyt jättää, eihän ne olleet hänen omiansa!…
Hän oli kahtena kesänä käynyt koulua kappalaisen luona papin lasten kanssa yhdessä, ja tämä oli sanonut, että Rejer'illä oli erinomainen ymmärrys, jonkatähden pitäisi lähettää hänet Bergen'iin lukujaan jatkamaan. Mutta Rejer ei tahtonut! Ja siinä antoi isä hänen tehdä oman mielensä mukaan niinkuin hän ylipäänsä aina sai tahtonsa perille — isältä kun hän suuttuneena marisi ja äidiltä kun hän häntä hemmoitteli.
Sitävastoin oli vanhus arvellut viisaaksi tuumaksi lähettää poikansa naapurin, nimismies Haarstad'in konttoriin, niin että hän voisi tämän jälkeen saada siellä viran ja joskus päästä Hammernäs'in nimismieheksi. Mutta Rejer ei tahtonut sitäkään! Ja sentähden oli heidän välinsä näinä kahtena viimeisenä vuotena ollut hyvin jäykkä. Isä ei koskaan puhunut hänen kanssaan siitä; vaan hän oli lujasti päättänyt saada tahtonsa perille, ja Rejer oli taas jäykkämielisenä, niinkuin koko hänen sukunsakin yhtä harras vastustaja.
Nyt näytti kuitenkin, niinkuin hän olisi pakoitettuna kulkemaan tietä, jota hän ei tahtonut — tietä, jota hän itse vihasi!… Näytti siltä kuin täytyisi hänen ratsastaa Haarstad'in konttoripukilla, sen sijaan että hän olisi saanut olla Hammernäs'in perillisenä!…
Asian todellista laitaa taidettiin salata huutokauppapäivään saakka; mutta senjälkeen oli Hammernäs hänen ja hänen omaistensa silmissä ikäänkuin vajonnut vuonoon! — "Ah, jos hänkin olisi saanut vajota — pois kaikesta tästä häpeästä…"