Minä kävin siellä joka päivä lukemassa papin kahden lapsen seurassa, joista toinen, vilkasluontoinen poika Kaarlo oli vuotta minua nuorempi eli kolmannellatoista, kun taas hänen sisarensa Susanna oli minun kanssani aivan samanikäinen. Hän oli sinisilmäinen, vallaton tyttö, jonka tuuhea, kellertävä tukka aina valui otsalle ja joka, niin pian kuin ylioppilas käänsi selkänsä, iski silmää ja virnisteli meille toisille saadakseen meidät nauramaan.
Kotiopettaja oli näet hyvin ankara, ja me pelkäsimme häntä suuresti. Nauruhalu, joka tällöin kiusasi meitä ja jonka tähden emme uskaltaneet katsoa toisiimme, koska pelkäsimme purskahtavamme ilminauruun, oli oikeastaan kaikkea muuta kuin hauskaa, sillä joka kerta kun tuollainen naurunkohtaus meidät yllätti, tuotti se meille pahoja seurauksia; ensiksikin oli tukkamme vaarassa eikä korvapuustejakaan säästetty, ja toiseksi ilmestyi todistuskirjoihimme pitkiä valituksia huonosta käytöksestämme.
Susanna osoittautui tässä suhteessa usein aivan armottomaksi. Asia oli näet kehittynyt niin pitkälle, että hän toista silmää vain hiukan räpäyttämällä saattoi meidät sellaiseen jännityksen tilaan, että me kasvot tulipunaisina kuin heloittavat omenat istuimme siinä liikkumattomina kirjoihin tuijottaen, kunnes voimat vihdoin pettivät. Erittäinkin hän koetti saada minut viekoitelluksi, vaikka hän hyvin tiesi, että sain sen kotona kalliisti maksaa; sillä isäni oli ankara mies, joka ei ollenkaan ymmärtänyt lapsia.
Lomahetkinä leikimme me yhdessä hartaammin kuin monetkaan lapset.
Tuon synkän, ankaran elämän rinnalla kodissani, missä isä joko liikkui kauppa-asioissa tai istui työhuoneessaan, missä sinisestä salista vähän väliä kuului mielipuolen äiti-raukkani huuto ja kirkunta ja missä Kainulais-Anna peuhasi melkein kuin paha henki, — olivat pappilanlasten seurassa vietetyt leikkihetket minulle kuin elämä jossakin toisessa, iloisessa, auringonpaisteisessa maailmassa.
Toinen luku.
RANNASSA.
Niin mieluisia leikkipaikkoja eivät Etelä-Norjan rannikot tarjoa lapsilleen kuin nuo pohjoiset rannat ruijalaisille. Erittäinkin luoteen aikana on siellä puolen merenpohja kuivana paljon pitemmälle kuin täälläpäin.
Saventapaisen hiekkapohjan on vesi silloin jättänyt aivan paljaaksi; ainoastaan siellä täällä on vesilätäkkö, jossa kalanmaimaset uiskentelevat, ja kauempana veden rajassa astuskelee jokunen rantalintu tai istuu yksinäinen kalalokki kivellä. Aaltojen uurtama hieno hiekka on täynnään pieniä kyhmyjä, joiden pinnalle suuri kastemato maahan kaivautuessaan on jättänyt kiemurtelevia jälkiä. Kivien tai ruohotukkojen suojassa piilottelevat pienet vikkelät, läpikuultavat katkantapaiset äyriäiset, jotka kiinnitavoiteltaessa nuolina sujahtelevat matalassa vedessä. Pikkupojat näet käyttävät niitä syöttinä onkiessaan turskanpoikasia nuppineulakoukuillaan.
Korkealle ruohoiselle rantatörmälle muutamien isojen kivien väliin rakensimme me kolmisin litteistä kivenlohkareista kauppatalon ranta-aittoineen, venevajoineen ja laitureineen.