Vajassa meillä oli kaikenlaisia veneitä, pieniä ja isoja, neliairoisesta ruuhesta aina viisihankaiseen asti, jotkut puusta tai kaarnasta, toiset veneenmuotoisista isoista näkinkengistä. Meidän ylpeytenämme oli iso alus, — paikattu kaukalo, jossa oli masto ja puolikansi ja jota aina ja alati varustettiin Bergenin markkinoille purjehtimaan; se ei suinkaan ollut muodoltaan soreimpia, ja muistan vielä, miten useasti kirkossa istuessani kuvittelin mielessäni, että tuo komea, täydellisesti rikattu, tykeillä varustettu laiva, joka riippui ylhäällä kirkon holvikatossa, oli meidän, ja miten minä papin saarnatessa suunnittelin kaikenmoisia purjehdusretkiä, joita Kaarlo mutta erittäinkin Susanna suuresti ihmetellen katselivat. Tuo laiva oli ainoa, mikä siihen aikaan puuttui onnestani.
Lahden perukassa isän laiturin vieressä oli jyrkkä juumanrinne, missä loppupuolella kesää liikkui parvittain turskanpoikasia ja muuta pientä kalaa, ja siellä me pojat harjoitimme kalastustamme pellavasiimaan kiinnitetyllä nuppineulakoukulla. Kalat me sitte perkasimme ja ripustimme ne halaistuina kuivamaan seipäisiin, jotka olimme pystyttäneet oman kauppatalomme edustalle, ja valmistimme niistä siten kuivattua kalaa; maksan jätimme taas pahentumaan pieniin puukaukaloihin, kunnes se oli muuttunut merirasvaksi. Kummankin tavaralajin me sitte asianmukaisella tavalla panimme varastoon ranta-aittaamme lähettääksemme ne myöhemmin laivassa Bergeniin, ja totta tosiaan teimme me työtä, askaroimme ja ahersimme tässä leikissä yhtä uutterasti ja hartaasti, kuin konsanaan vanhemmat työssään, vaikka ainoa todellinen hyöty minkä siitä saimme, olikin vain auringonpaiste, josta ruskettuneet kasvomme saivat nauttia.
Kaarlo oli hentorakenteinen poika, joka enimmäkseen kaikessa noudatti tarmokkaamman sisarensa esimerkkiä. Kummallakin pappilan lapsella oli tuuhea keltainen tukka. Susannan päässä se oli kähertyneenä niin rikkaihin kiharoihin, että koko pää näytti kultakehänä välkähtelevän joka kerran kun hän sitä liikahutti — ja se tapahtuikin vähän väliä, kun hän niskaansa nykäisten koetti estää kiharoitaan valumasta otsalle. Kummallakin lapsella oli niinikään hieno, vaalea hipiä ja kauniit siniset silmät. En tiedä, oliko Susanna ijäkseen pitkä vai lyhytkö — minun silmissäni hän oli ainakin yhtä pitkä kuin minä itse, vaikka hän todellisuudessa lienee ollut päätä minua lyhyempi. Ihailuni lienee täyttänyt sen mikä mitasta puuttui.
Näen hänet edessäni kun hän sunnuntaisin kulki kirkkoon äitinsä seurassa — äiti oli pieni, kalpea, tummapukuinen, uuttera nainen, joka aina paitsi sunnuntaiaamupäivisin kutoi pitkää, ikävää sukkaa. Susanna kulki pitkin hiekkaista kirkkotietä, yllään valkoinen tai sininen hame, päässään tumma paimenhattu, kädessään pieni valkea nenäliina käärittynä vanhan ison virsikirjan taakse ja jalassa valkeat sukat sekä kengät, joissa nauhat kulkivat ristiin nilkan yli. Kauniimpaa pukua kuin nämä Susannan pyhävaatteet ei mielestäni koko maailmassa ollut.
Kirkossa istui papinperhe ensimäisessä penkissä aivan saarnatuolin juurella ja me — isäni ja minä — pari riviä alempana, ja monta salaista merkkiä, jotka vain me itse ymmärsimme, vaihdettiin siinä istuessamme.
Kerran loukkasi kuitenkin Susanna minua syvästi — aina katkeriin kyyneliin asti. Minulle näet selveni, että isänikin oli joutunut hänen pilantekonsa esineeksi. Vahvalla, kauniilla äänellään isäni näet maalaisten yksinkertaiseen tapaan lauloi virret sangen kovasti ja liitti — mikä sekä minun että monen muun mielestä oli erittäin kaunista — joka säkeen loppuun omituisen venytyksen, joka ei kuulunut itse säveleesen vaan oli hänen omatekemänsä. Tämä isäni laulutapa oli ollut puheenaineena pappilassa ja Susannakin oli sille nauranut. Kun hän sitte huomasi, että minä olin saanut asiasta tietää, hän näytti kovin onnettomalta.
Kolmetoistavuotiaana lähetettiin Kaarlo Bergenin latinakouluun, ja rakas kotiopettajamme matkusti samana syksynä viimeisessä laivassa.
Siitä lähtien Susanna luki vanhempainsa johdolla ja minä jatkoin koulunkäyntiäni lukkarin luona, hyvänluontoisen vanhan miehen, joka ei itsekään paljoa muuta osannut kuin soittaa viulua; mutta sitä hän tekikin mitä innokkaimmin ja epäilemättä myöskin taitavasti, vaikka hänen taiteellinen aistinsa ehkei ollutkaan erittäin kehittynyt.
Kun lukkari oli saanut isäni suostumuksen siihen, että saisin opetella soittoa ja sekä minun että hänen mielestään tämä opetus oli paljon hauskempaa kuin luvut, kului kokonaista kolme vuotta aina kuudenteentoista ikävuoteeni asti, jolloin en muuta oppinut kuin viulua soittamaan ja joutilaana kuljeksimaan.
Jos minua tähän aikaan olisi pidetty jokapäiväisessä ankarassa työssä, olisi minussa ehkä moni ominaisuus sittemmin kehittynyt toisenlaiseksi. Mutta asiain tällä kannalla ollen jouduin kokonaan oman mielikuvitukseni valtaan ja minussa kehittyi mielentiloja, jotka myöhemmin saivat turmiollisen vallan elämässäni.