Kun he tulivat alas suurelle viisihankaiselle veneelle, joka oli vedetty kauas maalle, he huomasivat airojen ja tuhtojen olevan käännettyinä takaperin veneessä, ja sitä paitsi oli aivan mahdoton edes yhteisillä ponnistuksillakaan saada venettä paikoiltaan liikahtamaan. Yritettiin kerran, kaksi, kolme, mutta kaikki turhaan.
Silloin yksi heistä, jota tunnettiin kaukonäkijäksi, arveli, että mikäli hän asiaa ymmärsi, heidän oli paras olla sinä päivänä sen enempää veneeseen koskematta. Sitä ei millään ihmisvoimalla liikkeelle saataisi.
Mutta eräässä toisessa ranta-aitassa majailevassa venekunnassa oli nokkela neljätoistavuotias poika, joka koko ajan huvitteli muita kaikenlaisella ilveilyllä eikä koskaan pysynyt alallaan.
Hän otti raskaan kiven ja heitti sen kaikella voimallaan veneen peräkeulaan.
Kaikkien nähden kohosi siitä silloin yhtäkkiä merimiehen vaatteisiin puettu meritursas, jolla pään asemesta oli iso ruokotukku. Se oli istunut veneessä takaperin ja hävisi nyt mereen vaahtoisten aaltojen ryöppyessä sen ympärillä.
Tämän jälkeen vene helposti liukui vesille.
Mutta kaukonäkijä katsoi poikaan ja sanoi, että sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.
Poika kuitenkin nauroi kuten ennenkin, arvellen, ettei sellaiseen ole uskottava.
Kun he sitte illalla olivat palanneet mereltä ja väki nukkui ranta-aitassaan, kuulivat he keskiyön aikaan pojan huutavan apua.
Yksi heistä luuli myöskin himmeän öljylampun valossa näkevänsä ison käden pistäytyvän ovesta ja tavoittelevan penkkiä, missä poika makasi.