Eräänä yönä hänen tätä uutta venettään ajatellessaan johtui hänen mieleensä, että sitä oikein suojellakseen hänen ehkä pitäisi asettaa sen alle vieläkin yksi pönkkä kummallekin puolelle.
Hän oli niin sanomattoman ihastunut veneeseensä, että hän ihan huvikseen nousi ja lähti lyhty kädessä sitä katsomaan.
Seisoessaan siinä venettä valaisemassa hän nurkassa olevalla verkkokasalla äkkiä huomasi kasvot, jotka olivat täsmälleen tuon hylkeen pään kaltaiset; ne virnistivät hetkisen vihaisesti hänelle.
Kita kasvoi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ja sitte lensi aitan ovesta ulos iso mies niin nopeasti, että Eljas töin tuskin lyhdyn valossa saattoi huomata, että hänen selästään pisti pitkä rautapiikki.
Nyt hän alkoi käsittää, etteivät kaikki asiat olleet oikealla kannalla.
Mutta sittekin hän enemmän pelkäsi veneensä kuin oman henkensä menettämistä.
Sinä tammikuunaamuna, jolloin hän lähti kalaretkelle, kaksi miestä mukanaan, kuuli hän lahdensuussa olevalta luodolta äänen huutavan pimeästä. Ivallisesti se ilkkui:
»Kun saat viisihankaisen, niin varo itseäsi, Eljas!»
Kesti kuitenkin monta vuotta, ennenkuin Eljas sai sellaisen itselleen hankituksi, ja hänen vanhin poikansa Bernt oli silloin jo kahdeksannellatoista.
Sinä syksynä lähti Eljas koko perheineen Raneniin vaihtaakseen veneensä viisihankaiseen. Kotiin jäi vain vastikään rippikoulun käynyt lappalaistyttö, jonka he olivat ottaneet luokseen muutamia vuosia sitte.