Tunsin miten kylmä hiki nousi otsalleni ja olin varmaankin kuolemankalpea.

Isäni tähden arvelin olevan parasta, etten ollut asiasta tietävinänikään, mutta ruoka tarttui kurkkuuni, niin etten enää jaksanut nielaista palaakaan.

Vilkaisin Susannaan; hän oli hehkuvan punainen.

Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin jokainen varmaan itsekseen mietti tapahtumaa, kunnes kesäpäivän väsymys valtasi mielet ja pappi ja vouti, jotka molemmat olivat tottuneet pieneen päivällisuneen, ehdottivat tunnin lepoa, jolloin jokaisen oli etsittävä itselleen varjoisa lepopaikka.

Sen jälkeen, mitä pöydässä oli tapahtunut, tunsin itseni kovin onnettomaksi. Seurassa oli ilmennyt niin loukkaava käsitys isästäni, että yhdessäolo heidän kanssaan oli minulle suuri kidutus.

Vähän matkan päässä talosta vietti mäkirinne alas kapeaan, pieneen laaksoon, jonka molemmin puolin kohosivat koivua ja pajua kasvavat harjut, ja sen läpi kiemurteli piikivien lomitse peilikirkas kimmeltävä pieni puro, jossa silloin tällöin välähti joku taimen.

Toisten nukkuessa minä läksin kävelemään puroa pitkin ja heittäydyin maahan yksinäisyydessä hautoakseni suruani.

En tiedä miten kauan olin siinä maannut, mutta kun katsahdin ylös, näin
Susannan syvästi liikutettuna istuvan vierelläni.

Hänen mielestään he olivat olleet kovin pahoja minulle, hän sanoi, ja kerta toisensa jälkeen hän sitte mitään puhumatta pyyhkäsi hiukset otsaltani, aivan kuin hän ei olisi voinut nähdä minun olevan suruissani.

Tuossa pienessä kätösessä oli lämpöä, ja hänen itkun kanssa taistelevissa kasvoissaan oli ilme, jota minun rakkautta janoava mieleni ei voinut vastustaa.