En tiedä miten kävi, mutta muistan, että seisoin siinä painaen häntä lujasti rinnoilleni, poski hänen poskeaan vastaan ja rukoillen häntä pitämään minusta vain hiukkasen, niin pitäisin minä hänestä niin sanomattomasti koko elämäni ajan.
Muistan myöskin hänen vastanneen tähän myöntävästi ja että me molemmat siinä itkimme.
Hetken perästä seisoimme taas hymyillen käsi kädessä katsellen toisiamme.
Samassa syntyi meissä molemmissa uusi ajatus: että me siis nyt olimme kihloissa.
Susanna oli ensimäinen, joka tästä huomautti ja lisäsi, luoden uskolliset syvät sinisilmänsä vakuuttavasti minuun, että tästälähin minun aina oli muistettava, että hän piti minusta, olivatpa toiset minulle sitte miten pahoja tahansa.
Kuulimme toisten huutelevan meitä ja — mikä ei koskaan olisi aikaisemmin samana päivänä päähämme juolahtanutkaan — Susanna kiiruhti yksin vähän matkaa edeltäpäin, niin että kumpikin meistä erikseen saapui seuramme luo.
Aurinko loisti jo korkealla taivaalla, kun seuraavan päivän aamupuolella Kainulais-Anna, kuten hänen oli tapana lapsuudestani asti, ravisti minut hereille kertoen, että isäni aikasin aamulla oli matkustanut Tromssaan. Hän oli ennen lähtöään käynyt huoneessani ja takaisin tultuaan sanonut minusta, että »poikaparka hymyili unessaan ja oli niin onnellisen näköinen.»
Hyvin harvoin tapahtui, että sain isältä osakseni jonkun ystävällisen sanan, ja siksi nämä sanat jäivätkin mieleeni.
Tuo edellämainittu höyrylaivariita painoi raskaasti isäni mieltä; hän tahtoi nyt koettaa viimeistä keinoa: saada asian sanomalehdissä perinpohjin pohdituksi, ja tätä varten hän lähti Tromssaan kääntyäkseen henkilökohtaisesti jonkun lakimiehen puoleen.
Näistä talon asioista minä en kuitenkaan mitään tiennyt