Kahtena viimeisenä maanantaina, jolloin olimme kirkossa papin kuulusteltavina, katsoin usein vakavasti Susannaan. Hän seisoi siinä terveenä, hymyilevänä ja tarkkaamattomana; hän ei mitään aavistanut eikä siis voinut minua auttaa.
Ripillepääsyn edellisenä päivänä kasvoi levottomuuteni kuumeentapaiseksi tuskaksi, jonka valtaamana monasti olin kuin järjiltäni ja tunsin itseni sanomattoman onnettomaksi.
Lopulta tuntui minusta, että olin uhraamaisillani autuuteni Susannan tähden. Kauhistuneena säikähdin yöllä unestani, jossa olin nähnyt itseni polvistuneena alttarin ääreen Susannan rinnalla — hän oli niin viattoman näköinen ja niin yliluonnollisen kaunis — ja pappi seisoi siinä, kasvoissaan tuomiopäivän ankaruus, aivan kuin tietäen, että paraikaa yksi sielu oli hukkumaisillaan ja että hän ehtoollisleipää antaessaan pani Herran tuomion täytäntöön.
Eräänä toisena yönä heräsin siihen, että mielestäni joku ilkkuen nauroi sänkyni alla, ja olin siinä varmassa uskossa, että paholainen ison käärmeen hahmossa kiemurrellen makasi siinä vaanien minua. Kauhusta sykähtävin sydämin piilouduin patjoihin, kunnes aamun sarastaessa kuulin ihmisten liikkuvan pihalla, jolloin uskalsin nousta paetakseni makuuhuoneesta.
Koitti sitte ripillepääsypäivä.
Aamulla ennen kirkko-aikaa pukeuduin uusiin mustiin vaatteisiini seisoen kuvastimen edessä sinisessä salissa, johon äitini oli ollut suljettuna sairautensa pitkinä vuosina. Läpi pieniruutuisten ikkunoitten näin minä veneen toisensa perästä täynnä juhlapukuista rippinuorisoa ja heidän vanhempiaan kirkkaana syyspäivänä soutavan lahteen ja laskevan maihin joko meidän laiturillemme tai pappilan rantaan.
Tämä juhlallinen näky täytti minut yhtäkkiä epätoivolla. Ajattelin, että nämä kaikki saattoivat päästä Jumalan autuuteen yhtä helposti, kuin he nyt tyynenä pyhäaamuna soutivat auringonpaisteiseen lahteen, kun taas minulla yksin ei ollut mitään autuuden toivoa.
Samassa johtui mieleeni, että minä täällä synkässä, henkisesti pimeässä kodissani aina lapsuudestani asti olin sisimmässäni kantanut tunnetta siitä, ettei onni ja autuus ollut minua varten ja että kaikki se todellinen onni ja ilo, mikä tähän asti oli osalleni tullut, oikeastaan oli ollut vain pappilasta lainattua päivänpaistetta.
Tuo kuolemansynti omallatunnollani en Susannaakaan voinut saada muuta kuin lainaksi siksikun kuolema tuli, jolloin meidän oli erottava ja minun oli palattava niiden pahojen henkien luo, jotka elämäni ensimäisestä hetkestä asti olivat minut ikäänkuin omakseen anastaneet.
Minä käännyin seinään päin ja purskahdin itkuun.