Kun taas hetken perästä aijoin jatkaa pukeutumistani ja katsahdin kuvastimeen, saatoin pelkäämättä, vieläpä levollisenakin kiinnittää katseeni tuohon lapsuuteni näkyyn: ruusua kantavaan naiseen, jonka näin seisovan takanani huoneen avonaisessa ovessa, kalpeana ja surullisesti katsellen minua, kunnes hän yhtäkkiä taas hävisi.
Kellot alkoivat soida ja kansa virtasi kirkkoon. Sinä päivänä oli myös Kainulais-Anna sekä muu talon väki lähdössä sinne. Isä seurasi minua ja tervehti kohteliaasti pappia, kun he ohimennen tapasivat toisensa kirkon ovella.
Edellisenä maanantaina oli määrätty, missä järjestyksessä rippilasten tuli seisoa kirkossa. Minun piti olla etumaisena poikain puolella, ja Susannan tyttöjen.
Ensimäinen virsi oli jo veisattu, kun Susanna äitinsä seurassa tuli kirkkoon, täysikasvuisten tapaan puettuna mustaan silkkihameeseen, kaulassa ja käsivarsilla pitsit ja rinnalla kultakoriste. Hän jäi istumaan papinpenkkiin äitinsä viereen, kunnes vaikuttava saarna oli lopussa.
Olin luultavasti kovin sairaan ja rasittuneen näköinen, sillä alkaessaan kuulustelunsa minusta keskeytti pappi yhtäkkiä kysymyksensä ja katsoi minuun ikäänkuin kysyen mikä minua vaivasi.
Vastasin oikein, ja nyökyttäen minulle päätään hän kääntyi sitte Susannan puoleen, joka seisoi kädet ristissä ja silmät maahan luotuina, itkettyneenä, ja jännityksestä hieman kalpeana.
Isän kuulustellessa katsoi Susanna häneen noilla siunatuilla sinisillä silmillään niin luottavaisesti ja uskollisesti, ettei saattanut epäilläkään hänellä sinä hetkenä olleen pienintäkään syntiä omallatunnollaan.
Kun kuulustelu oli päättynyt ja pappi siirtyi seuraavalle riville, hymyili Susanna minulle keventyneenä, mutta samalla vakavasti, kuin olisin minä ollut isän rinnalla toinen ystävä, johon hän tällä hetkellä saattoi turvautua.
Katsoin häneen niin usein kuin sen huomaamatta saatoin tehdä; hän seisoi siinä solakkana ja sorjana, tuuhea tukka täysikasvuisten tavoin päälaella.
Silloin tällöin hänkin vilkaisi minuun, mutta minä aina vältin hänen katsettaan.