Minulle oli jokainen hänen silmäyksensä vain uusi synti, samoin kuin jokainen pyhä sana, minkä kuulin, lisäsi minun syntitaakkaani eikä minulle siten mitään siunausta tuottanut.
Jumalanpalvelus kesti kauan, ja hermostunut jännitys vaikutti kuten niin usein myöhemminkin elämässäni, että päätäni alkoi huimata ja kaikki silmieni edessä musteni tummiksi pilkuiksi. Minne ikinä katseeni loin, ilmestyi kauhistuksekseni musta pilkku, ja tuskissani ajattelin, että tämä ehkä onkin jo kirouksen alku.
En enään uskaltanut Susannaan katsoa, jotten häneenkin saattaisi mustaa merkkiä, enkä voinut olla tarkastamatta lattiaa jalkojen alla nähdäkseni, oliko ehkä siihenkin jäänyt mustia jälkiä.
Ajattelin merimiestä, joka Vaagenin kirkossa oli lumonnut papin tyttären ja jonka omatunto oli pakottanut lähtemään kirkosta papin lukiessa siunausta, kun sitä vastoin minä olin tuomittu jäämään paikoilleni.
Muistan vain hämärästi, että kun lupaus oli tehty, pidettiin taaskin puhe ja laulettiin muutamia virsiä.
Kun sitte vihdoin kuljin kotiinpäin isäni rinnalla, joka huolestuneena tuki minua, oli viimeinen muistoni kaikesta tapahtuneesta se, että Susanna, joka varmaankin oli huomannut minun olevan sairaana, jumalanpalveluksen loputtua oli katsonut minuun juuri samalla tavalla kuin aamulla tuo nainen ruusuineen — hiljaa ja surunvoittoisesti, aivan kuin se, joka tahtoo auttaa mutta ei voi.
Luultavasti oli isäni varoitus, etten häntä papin edessä häpäisisi, suuressa määrin auttanut minua viimeiseen asti pysymään pystyssä; sillä samassa kun tulimme kotiin menin tainnoksiin ja jouduin vuoteen omaksi. Isäni, joka nyt täydellä todella alkoi pelätä tilaani, lähetti heti paikalla lääkäriä noutamaan.
Kun lääkäri seuraavana päivänä saapui luokseni, makasin minä rajuissa kuumehoureissa.
Mielikuvitukseni kuohui yli äyräittensä kuten virta, josta kaikki sulut ovat poistetut, ja mielessäni myllersi mitä sekavimpia mielikuvia.
Minusta tuntui kuin vuoteeni ympärillä tanssisi päätään nyökäyttäen joukko helvetinhenkiä, joista yksi kantoi kädessään pitkää sinetillä varustettua tuomiokirjettä, ja Kainulais-Anna mulkoili tuijottavilla silmillään, Susannan katsellessa minuun tuskallisesti, aivan kuin hänellä ei olisi ollut valtaa pelastaa minua kadotuksesta.