Tämä haaksirikko antoi isäni varallisuudelle ensimäisen tuntuvan iskun. Seuraavana vuonna sattui toinen, kun »Sovinto»-niminen jahti samalla tavalla hävisi, ja kolmas ratkaiseva isku kohtasi meitä hallituksen vihdoin päätettyä, ettei meidän kauppapaikasta tulisikaan höyrylaivasatamaa.
Kahdeksas luku.
KOTONA.
Joulukuussa olin taasen kotona, missä pinnalta katsoen kaikki oli entisellään, ellei mahdollisesti viimeisten tapahtumien johdosta vieläkin hiljaisempaa ja painostavampaa.
Isä puuhaili väsymättömänä, mutta ei kenellekään ilmaissut ajatuksiaan.
Luultavasti hän ei pitänyt minua soveliaana jakamaan hänen huoliansa.
Susanna, joka kuten minäkin jo oli täyttänyt yhdeksäntoista, oli käymässä erään perheen luona, joka asui muutaman peninkulman päässä meiltä, ja vasta jouluksi piti hänen palata kotiin.
Minä kaipasin häntä sanomattomasti.
Viimeisenä joulun edellisenä pimeänä ja myrskyisenä viikkona laski espanjalainen priki Santa Maria myrskyn pakottamana jokseenkin vioittuneena satamaan lähellä meidän kauppapaikkaa, ja huonojen työvoimien tähden täytyi sen viipyä siellä korjattavana lähes kuusi viikkoa.
Kapteeni, joka omisti sekä laivan että lastin, oli kookas, tummaverinen, komeasti puettu espanjalainen, tukka harmahtava, silmät mustat ja kasvojenpiirteet jyrkät. Hänellä oli mukanaan poikansa, Antonio Martinez, kaunis nuori mies, jolla oli oliivinruskeat kasvot ja tuliset, mustat silmät kuten isälläkin.
Isäni oli ollut herra Martinezille suurena apuna pelastus-ja korjaustöissä ja pyysi häntä nyt pohjoismaalaisella vieraanvaraisuudella asumaan meidän luonamme.