Ulos päästyäni huomasin kadottaneeni Susannan sinisen ristin. Se oli varmaankin pudonnut kirkossa korokkeelle, jolla olin istunut. Tällä hetkellä, jolloin kauhu vielä kuohui veressäni, en mistään hinnasta olisi lähtenyt takaisin kirkkoon — paitsi Susannan sinisen ristin tähden.
Löysin sen lattialta, kun vihdoin täysin tyyntyneenä etsin sitä siltä kohdalta, jossa olin istunut.
Toisen kerran, syksyllä pari kuukautta ennen kotiinlähtöäni, kävi hermostoni sairaaloisuus samalla tavalla ilmi.
Käydessään asialla papin luona oli muuan talonpoika sitonut maitosilmä-hevosensa kirkkomaan aitaukseen. Minä jäin sitä katselemaan; mutta sen kuollut ilmeetön katse seurasi minua sitte koko päivän. Minusta tuntui, etteivät tuon hevosen silmät katselleetkaan ulospäin, vaan sisäänpäin näkymättömään maailmaan, ja että se oli valmis, jos ajaja vain unohti ohjakset, heti poikkeamaan varsinaiselta maantieltä tuonen tielle, jota kuolleet kulkevat.
Kun sitte nämä kuvat mielessäni iltapäivällä istuin papin luona, missä keskusteltiin kaikenlaisista asioista, näin yhtäkkiä edessäni kotoa tutut kasvot, kalpeat ja rasittuneet, ja kohta sen jälkeen selveni minulle, että nämä kasvot olivat miehen, joka paraikaa taisteli epätoivoissaan päästäkseen meren kuohuvasta aallokosta tarttumaan kiinni kallioon.
Tämä mies ei voinut olla kukaan muu kuin meidän Antti-renki.
Hän kiinnitti puoleksi lasimaiset, puoleksi sarvimaiset silmänsä minuun taistellessaan siinä kykenemättömänä pelastamaan itseänsä; sillä jokin hänen jaloissaan, jota minä en voinut nähdä, esti häntä siitä. Hän näytti myöskin tahtovan sanoa minulle jotakin.
Näky kesti vain silmänräpäyksen. Mutta tuskallinen, melkeinpä sietämätön tunne siitä, että sillä hetkellä jokin onnettomuus oli tapahtumassa kotonani, ajoi minut ulos huoneesta levottomana kuljeksimaan metsässä koko loppupäivän.
Kun palasin kotiin, kysyttiin minulta, mikä minuun oli tullut, kun aivan kalmankalpeana olin rynnännyt ovesta ulos.
Kaksi viikkoa tämän jälkeen tuli kotoa surullinen kirje. Isäni jahti »Toivo», joka senaikaisen tavan mukaan oli vakuuttamaton ja suurimmaksi osaksi kuljetti lastina kalaa, jonka hän omaan laskuunsa oli ostanut, oli matkalla Bergeniin tehnyt haaksirikon Stat-merellä. Laiva oli saanut vuodon, ja myöhemmin iltapäivällä se oli kuljetettava satamaan. Miehistö oli pelastunut, mutta Antti-rengiltä olivat molemmat jalat katkenneet.