Hyvällä menestyksellä luin latinaa ja kreikkaa rakastettavan, tietorikkaan papin johdolla, jonka luona minä asuin, ja muita aineita opetti minulle eräs seminaarinopettaja. Mutta lomahetkinä etsin aina noita paikkoja, joissa mielikuvitukseni niin erinomaisesti viihtyi, ja tästä syystä ei Trondenæs suinkaan ollut sairaaloiselle mielelleni soveltuva paikka.
Hermostunut haaveilevaisuuteni oli, kuten myöhemmin olin huomannut, jossakin yhteydessä kuunvaihdoksen kanssa. Sellaisina aikoina vaikuttivat mainitut paikat minuun vastustamattomalla vetovoimalla; salaa minä hiivin pois yksinäisyyteen ja saatoin istua siellä tuntikausia, vaipuneena kaikenlaisiin mielikuvitukseni luomiin hämäriin haaveiluihin. Näiden joukossa ilmestyi Susannankin hento olento, jonka minä välistä näin liitelevän suoraan minua kohti, ilman että kuitenkaan koskaan sain selvästi nähdä hänen kasvojaan.
Toisen vuoden kevätpuolella istuin kerran keskipäivällä tuollaisen sairaaloisen mielentilan valtaamana kirkossa eräällä pääalttarin lähellä olevalla korokkeella, mietteisiin vaipuneena Susannan sininen risti kädessäni.
Silloin kiintyi katseeni erääseen suureen, hämärään kuvaan alttarin toisella puolella olevassa seinässä, minkä kuvan usein olin nähnyt, ilman että se minuun oli tehnyt erityistä vaikutusta. Se esitti luonnollisessa koossa marttyyria heitettynä orjantappurapensaaseen, jonka terävät piikit, pitkät kuin tikarit, monessa kohden tunkeutuivat hänen ruumiiseensa; mutta siitä huolimatta hän ei voinut valittaa, sillä suuri, hirmuinen, tuskaa tuottava piikki tunkeutui sisään leuan alapuolelta pistäen ulos hänen avonaisesta suustaan.
Näitten kasvojen ilme kävi minulle yhtäkkiä kauhistuttavaksi.
Se kohdistui minuun jonkinlaisella salaisella ymmärtämyksellä, aivan kuin olisin ollut tuolle marttyyrille tuskien toveri, joka oli perivä hänen paikkansa, kun hän kerran oli loppuun taistellut. Oli mahdoton irroittaa katsetta kuvasta, se sai eloa, milloin lähestyen yhä lähemmäksi, milloin häviten kauas hämäryyteen, jonka omat hämmentyneet aivoni loivat ympärilleni.
Tuntui siltä, kuin tätä kuvaa katsellessani olisi paljastunut osa oman sieluni salaisuuksia, ja ainoastaan suurella tahdon ponnistuksella, jonka pelko liiallisesta syventymisestä omiin mielikuvituksiin aiheutti, kykenin siitä irtaantumaan.
Kun taasen käännyin, seisoi keskellä kirkasta valoa, joka etumaisen kirkonpenkin luona olevasta ikkunasta tulvi sisään, ruusua kantava nainen.
Hänen katseensa oli sanomattoman surullinen, aivan kuin hän olisi tuntenut minun ja tuon taulun välillä olevan yhteyden, ja kuin tuo ruusu hänen kädessään vain olisi ollut pienoiskuva siitä orjantappurapensaasta, jossa marttyyri mateli.
Kirkon yksinäisyydessä valtasi minut äkkiä sanomaton näkymättömien henkien pelko, silmitön kauhu, joka sai minut kiireesti pakenemaan ulos vapaaseen ilmaan.