Tämä oli enemmän kuin mitä minä jaksoin kestää, ja luulen, että se oli sitä vanhalle lukkarillekin. Hän käveli edestakaisin hiljaa näpäytellen viuluaan ja minä itkin pöydän ääressä suruni valtaamana.
Ennenkuin lähdin soitti hän minulle kauniin laulun, jonka hän oli sepittänyt kaksikymmenvuotiaana.
Laulu vaikutti minuun syvästi, sillä minusta tuntui, että se lauloi Susannasta ja minusta; se kaikui mielessäni vielä kauan sen jälkeen, niin että lopulta osasin sen ulkoa.
»Tähän kuuluu kyllä vielä toinenkin», selitti hän lopetettuaan, »mutta, jatkoi hän hetken mietittyään kuin raskaan muiston valtaamana, »se toinen ei ole iloinen eikä se nyt sovi sinulle.»
Kun jahti seuraavana aamuna nosti purjeensa, heilui pappilan salinikkunasta nenäliina ja laivasta vastasi kiiltolakki.
Seitsemäs luku.
TRONDENÆS.
Senjenissä Hindön pohjoispuolella sijaitsee Trondenæsin kirkko ja pappila.
Tämä kirkko on kerran ollut kristinuskon pohjoisimpana rajalinnana, on seisonut siinä valkoisine torneineen, kauas kaikuvine kelloineen ja pyhine lauluineen mahtavana kuin jättiläispiispa valkeassa messukaapussaan, kantaen pyhän Olavin kristittyä vihkimistä ja pyhää alttarinvaloa kauas lappalaispeikkojen pimeyteen.
Minä muistelen mielelläni tätä kirkkoa ja sen ympäristöä, sillä niinä kahtena vuotena, jolloin oleskelin Trondenæsissä, tämän paikan herättämät mahtavat mielikuvat vaikuttivat voimakkaasti mieleeni. Ontto maa, jossa luultiin maanalaisia holveja olevan, oli minusta suljettu luola, täynnä salaisuuksia, ja kirkossa, jonka hiljaisuutta usein etsin, loi päivänvalo välistä kummallisia varjoja käytäviin ja komeroihin, aivankuin olisi niissä liikkunut olentoja muinaisilta ajoilta.