Sitte oli vielä eräs asia, joka minun oli hänelle luvattava ja jonka hän oli keksinyt istuessaan kotona ompelunsa ääressä, missä hän aina ajatteli niin paljon.
Minun oli näet ylioppilaaksi tultuani lahjoitettava hänelle kultainen kihlasormus, jonka sisään toiselle puolelle oli piirrettävä: David ja Susanna ja toiselle puolen: Kuten David ja Jonatan.
Vanhempiemme riitaisuus oli johtanut hänet tähän ajatukseen.
»Mutta», keskeytti hän puheensa, »ethän sinä kuuntelekaan mitä minä sanon, David.»
Minä seisoin todellakin siinä aivan toista ajatellen; mietin, uskaltaisinko suudella häntä jäähyväisiksi. Muistin kesäpäivää Menninkäissaarilla.
Samassa kuului oven ulkopuolelta askelten rapinaa portailla, mikä merkitsi, että lukkarin mielestä meidän jo oli aika lopettaa, ja pettymyksekseni Susanna heti kiirehti pistämään lahjat, joita hän vielä piteli kädessään, povitaskuuni.
Hän oli töin tuskin ennättänyt sen tehdä, kun lukkari astui sisään sanoen, että nyt oli meidän erottava.
Susanna katsoi ensin lukkariin, sitte minuun, kalpeana ja kyyneltyvin silmin. Tuntui siltä, kuin olisi hänelle nyt vasta täysin selvinnyt, että eronhetki oli tullut.
Hän teki äkkinäisen liikkeen — nähtävästi hän aikoi langeta kaulaani, mutta hillitsi itsensä lukkarin läsnäolon vuoksi.
Hän vain tarttui käteeni, vei sen sanaakaan sanomatta silmilleen ja kiiruhti pois.