Ja sitte hän piti meille pienen puheen selittäen, ettei hän meidän rakkaudessamme mitään pahaa nähnyt, vaikka me tietysti olimme sellaiseen vielä kovin nuoria.
Se seikka, ettemme tästä suhteestamme mitään vanhemmillemme ilmoittaneet oli, hän toivoi — ja hän oli tätä asiaa perinpohjin ajatellut — myöskin anteeksiannettava, koska he tuskin olisivat asiaa edes vakavalta kannalta ottaneet ja niin muodoin ehkä vain meidän tunnettamme loukanneet.
Minkäänlaisten salaisten rakkauskirjeitten välittäjäksi, kuten Susanna oli pyytänyt, hän ei tahtonut ruveta, ei itsensä eikä meidän vuoksemme, sillä meidän tuli nyt käyttää näitä kahta koetusvuotta tutkiaksemme, oliko meidän rakkaudessamme vakavuutta vai oliko se vain noita lapsellisia mieltymyksiä, jotka pian taas mielestä haihtuvat.
Näin sanoen poistui vanha hyväntahtoinen lukkari huoneesta.
Kun olimme jääneet yksin, kertoi Susanna minulle kuiskaten, miksi hän oli uskaltanut ilmaista salaisuutemme lukkarille.
Kotona hän näet oli kuullut, että lukkari kerran nuoruudessaan oli ollut onnettomasti rakastunut ja että tämä oli syynä siihen, ettei hän koskaan ollut tahtonut mennä naimisiin ja että hänestä sittemmin oli tullut niin omituinen mies.
Tämän jälkeen hän kiireesti otti taskustaan — hän käytti vielä vanhaa, siniruutuista, lyhyttä hamettaan, joka oli loppuun kulutettava, mutta tukka oli kääritty aikuisten sykerölle — pienistä sinisistä lasihelmistä tehdyn ristin, jota minun tuli kantaa kaulassani lähinnä rintaa silkkinauhassa; senkin hän veti esiin taskustaan.
Tuosta sisältörikkaasta piilopaikasta hän sitte myöskin suurella vaivalla sai esiin pienet sakset.
Hän tahtoi minulta hiussuortuvan — juuri tuon mustan tuolla ohimollani, jota hän jo kauan oli katsellut ja jota hän aikoi kantaa ripillepääsypäivänä saadussa medaljongissaan.
Kun minä korvaukseksi pyysin häneltä kihermäänsä, jota minä puolestani myöskin kauan olin katsellut, hän ei pitänyt sitä tarpeellisena, koska helmiristi, jonka vastikään olin saanut, oli pujotettu hänen hiuksiinsa.