Tätä kysyessään hän heittäytyi itkien tytön tunnustuksesta säikähtyneen ja hämmentyneen lukkarin kaulaan, joka kuitenkin jo tunsi itsensä voitetuksi, ennenkuin hän edes oli selvillä siitä, minkä asian puoleen hän antautui.
Hän asetti Susannan taas istumaan, puhutteli ja lohdutteli häntä, kunnes hänessä itsessään alkoi kypsyä viisas vastaus, että näitä kahta lähestyvää eron vuotta meidän nyt oli käytettävä koetusvuosina, ja että meidän sillä ajalla siis ei pitäisi toisillemme kirjoittaa.
Sen sijaan oli lukkarin kuitenkin luvattava, että me seuraavana aamupäivänä saisimme edes hetkisen tavata toisiamme, tehdäksemme viimeisen sopimuksen ja jättääksemme toisillemme jäähyväiset; vielä lupasi lukkari minun poissaollessani kertoa Susannalle kaikki, mitä hän minusta sai kuulla.
Kun seuraavana päivänä tulin lukkarin luokse, tapasin hänet istumassa keinutuolissaan hyvin vakavana ja miettiväisenä, käsivarret polviin nojautuneina ja tuijottaen alas hiekalla peitetylle lattialle, jolle ikäänkuin juhlaa varten oli sirotettu kuusenhavuja.
Minun tuloni ei näyttänyt häiritsevän häntä hänen mietteissään, vaikkakin pieni päännyökkäys minun sisäänastuessani osoitti, että hän kuitenkin oli huomannut minut.
Hän heilutteli viuluansa hitaasti edestakasin kädessään, joka heilahdukselta sitä hiljaa näpäyttäen, niin että se muistutti vienoa kirkonkellojen soittoa. Hänen lempeät harmaat silmänsä katselivat miettien ja tutkien minua, ikäänkuin hän nyt vasta olisi ensi kerran minut nähnyt, ja hieno hymy todisti, ettei hän ollut aivan tyytymätön tutkimisensa tulokseen.
Kohta sen jälkeen ilmestyi varjo ovelle ja hämmästyksekseni astui
Susanna sisään.
Hän tuli nopeasti ja punastuen suoraan luokseni, ja tarttuen käteeni hän sanoi:
»Rakas David, lukkari tietää kaiken; hän on sallinut meidän täällä sanoa toisillemme jäähyväiset.»
»Niin, sen olen kyllä tehnyt, lapseni», virkkoi lukkari, »mutta vain lyhyet, koska Susanna sitä niin hartaasti pyysi, ja siksi, että te molemmat tietäisitte mitä minä, tätä asiaa tarkoin punnittuani, siitä ajattelen.»