Rukoilin nyt mielestäni ensimäisen kerran vapaalla ja luottavaisella sydämellä Jumalaa, johon siis olin samassa suhteessa kuin muutkin ihmiset tai jota, jos siinä jotakin eroa oli, minä olin vieläkin lähempänä siksi, että olin tällainen sairas raukka.
Tuntui siltä, kuin Jumalan aurinko, pitkän, raskaan sadepäivän jälkeen taas loistaisi minulle. Rukoilin itseni puolesta, Susannan ja isäni puolesta, ja nauttien tästä uudesta varmasta suhteestani Jumalaan, rukoilin yhä edelleen, ensin jokaisen puolesta erikseen kotona ja pappilassa, sitte lukkarin ja vihdoin muitten puutteessa aivan kuin kirkossa kaikkien sairaitten ja kärsivien puolesta, joiden joukkoon minä nyt, sydämeni pohjasta iloisena, itsekin lukeuduin.
Kuudes luku.
LUKKARIN LUONA.
Oli kaksi päivää jälellä siksikun minun oli matkustettava Trondenæsiin jahdilla, joka oli valmiina lähtemään pohjoiseen.
Neuvotonna miettiessäni keinoa päästä Susannan puheille vielä kerran ennen lähtöäni, saapui lukkarilta sana, että minä välttämättömästi tulisin käymään hänen luonaan seuraavana päivänä täsmälleen klo 11; myöhemmin hän ei ollut kotona.
Samana aamupäivänä kun tämä kutsu saapui, oli Susanna käynyt lukkarilassa. Hän oli sanaakaan sanomatta istuutunut pöydän ääreen, kasvot käsien peitossa.
Kun säikähtynyt lukkari sitte alkoi tutkistella sydänkäpyänsä joksi hän nyt huolissaan tyttöä nimitti — oli hän vihdoin kohottanut kyyneltyneet silmänsä ja sanonut itkevänsä siksi, että hän oli niin kovin, niin perin onneton.
»Mutta miksikä niin, rakas Susanna?»
»Siksi», puhkesi hän äkkiä puhumaan, »siksi että David pitää minusta ja minä hänestä, ja me olemme kihloissa, mutta kukaan ei saa siitä tietää paitsi Te, lukkari — ja ettehän Te tahdo meitä ilmaista?»