Kaljupäinen, tanakka pieni tohtori karkeassa takissa ja teräskehyksiset lasisilmät tylppänenällään oli yksi noita vuoristoseutujemme karaistuja lääkäreitä, jotka pitävät kunnianaan liikkua matkoilla missä ilmassa hyvänsä. Hän oli aina mitä parhaimmalla tuulella tullessaan sisään suoraan rajuilmasta.
Hän oli järkähtämätön, lujaluontoinen mies, jonka sanat ehdottomasti herättivät luottamusta, mutta hänessä oli samalla jotakin lämmintä ja vilpitöntä, joka milloin hän vain itse tahtoi teki hänet hyvin miellyttäväksi. Hän oli perhelääkärinä sekä meillä että pappilassa ja molempien perheitten uskottu ystävä.
Kun tulimme ylös ullakkohuoneeseeni, pyysi hän minua istumaan häntä kuuntelemaan; itse hän tapansa mukaan etsi itselleen sopivan kävelyalan lattialla, missä hän puhuessaan, kädet selän takana, käveli edestakaisin.
Hän oli — virkkoi hän — tarkkaan punninnut, salaisiko hän minulta sen, mikä hänellä oli sydämellään, vai puhuisiko siitä minulle suoraan; hän oli nyt kuitenkin päättänyt puhua, koska paranemiseni riippui siitä, olinko itse täysin selvillä sairaudestani.
Viimeinen sairauteni oli nimittäin ainakin osaksi ollut ilmaus siitä taipumuksesta mielisairauteen, joka äidin puolelta oli kulkenut perintönä jo monessa polvessa. Että se nyt oli minussa puhjennut oli kyllä aiheutunut siitä, että liiaksi olin antautunut kaikenlaisiin mielikuvituksiin sekä myöskin siitä tyhjäntoimittajan elämästä, jota hän tiesi minun aina kotonani viettäneen.
Ainoa varma keino estää tämän taipumuksen kehittymistä oli varmaan päämäärään tähtäävä työ, esimerkiksi luvut, joihin hän luuli minulla olevan taipumusta, ja sen lisäksi terveet elämäntavat, kävelyt, kala- ja metsästysretket, toverit ja hyvät pyrinnöt; mutta kaikenlainen vetelehtiminen tuli minun jättää, kaikki jännittävät romaanit ja sairaaloiset haaveilut. Hän oli puhunut isäni kanssa ja ehdottanut sopivana valmistuksena tuleville luvuilleni lähtöä Trondenæsin seminaariin, mikä matka samalla tuottaisi nykyiselle elämälleni välttämättömän vaihtelun.
Kun lääkäri hetken kuluttua poistui, jäin istumaan, sydän syvästi liikutettuna.
Että täten olin päässyt selville itsestäni ja löytänyt oman arvoitukseni ratkaisun, oli sanomattomasti keventänyt mieleni; voin sanoa, että se oli merkkitapaus elämässäni.
Tuo henkisen sairaaloisuuden tunne, joka hiljaisena mielenahdistuksena, jonkinlaisena onnettomuuden aavistuksena aina siitä asti, kuin saatan muistaa, oli piillyt sydämeni syvyydessä, joskin yhdessä-olo Susannan kanssa valoisina kesäaikoina oli sitä hetkeksi hälventänyt — se ei siis ollutkaan synnin tuntoa, ei pahanteon taakkaa, ei mikään salaperäinen, hämärä poikkeus luonnon kaikesta muusta järjestyksestä, vaan ainoastaan tauti, yksinkertaisesti vain tauti, joka oli parannettavissa sopivalla luonnollisella hoitotavalla.
En olisi uskonut kenenkään saattavan ilostua kuin onnensanoman saaja kuullessaan, että hän on hullu tai ainakin helposti voi tulla hulluksi; mutta nyt tiedän, että tämäkin on maailmassa mahdollista.