Seisoessani siinä syventyneenä katselemiseen ja luultavasti rasittuneena monista vaihtelevista mielenliikutuksista, tunsin yhtäkkiä tuota painostavaa, levotonta, onnettomuuden ja kauhun tunnetta, joka aina käy näkyjeni edellä.
Koetin päästä ulos salista, mutta Susannan tanssiessa Martinezin kanssa näin hänen kasvonsa kalpeina kuin ihmeen kauniin kuolleen kasvot, ja viheriä seppel keveine, valkoisine kukkineen riippui hänen hiuksissaan kuin märkä meriruoho. Näytti siltä, kuin valuisi hänestä vettä.
Veri syöksähti sydämeeni. Sali milloin musteni, milloin säkenöiden kuin tuhansista tulista pyöri silmieni edessä tanssivien parien mukana.
Olisin varmaankin pyörtynyt ovensuuhun, ellei tohtori olisi tarttunut käsivarteeni ja vienyt minut viileään käytävään ja sieltä pieneen vierashuoneeseen, missä hän antoi minulle vettä juodakseni ja pani minut vuoteelle lepäämään.
Kun hän puoli tuntia myöhemmin palasi luokseni ja huomasi minun toipuneen, istui hän ystävällisenä ja lempeänä vuoteeni ääreen ja alkoi vilpittömällä tavallaan puhua minulle, kuten hän sanoi, suoraan mitä hänellä oli sydämellään.
Hän oli tänä iltana — kertoi hän, miettivästi niistäen saksilla kynttilää, jonka hän luultavasti voidakseen paremmin tarkastaa minua oli ottanut peilipöydältä ja nyt piti kädessään — aina siitä asti kun astuin saliin pitänyt minua silmällä ja luuli ymmärtävänsä, että minä ihailin kaunista Susannaa ja olin mustasukkainen nuorelle Martinezille. Hän oli sitäpaitsi ennenkin kuullut vähän samasta asiasta huhuttavan.
Tämähän oli sellaista, joka nuorelle ihmiselle yleensä on vain hyväksi ja vaikuttaa häneen kehittävästi, mutta minun luonteelleni ja taipumuksilleni olivat tällaiset kiihoittavat mielenliikutukset vain mitä suurimmaksi vahingoksi; hänellä oli, ikävä kyllä, — lisäsi hän hiljaa — kokemuksia tältä alalta oman äitiraukkani elämästä. Sillä se seikka, että hän minun lapsena ollessani oli huomannut oman mielisairautensa menneen perinnöksi minulle, oli ollut vain satunnaisena syynä siihen, että hän menetti järkensä.
Lääkärinä ja ystävänä hän tahtoi puhua tästä minulle nyt, jolloin vielä saatoin estää tuon tunteen juurtumista sydämeeni. Ja hän tahtoi puhua tästä ei yksin minun, vaan myöskin Susannan tähden, josta hän piti paljon ja jonka hän ei mielellään näkisi joutuvan sellaiseen, josta ihmisten silmillä katsottuna johtuisi vain surua ja murhetta.
Erästä toista seikkaa oli minun myöskin mietittävä — jatkoi hän hetken perästä, ikäänkuin ensin epäiltyään, puhuisiko hän asiansa loppuun asti — nimittäin, että onneton perinnöllinen taipumukseni teki epäilyksenalaiseksi, oliko minulla oikeus ollenkaan ajatellakaan naimisiin menoa; sitä voisi — hän valaisi asiaa liikkeellä aivan kuin hän kynttilän suhteen olisi toimittanut viimeisen, ratkaisevan leikkauksen — tuomita samalla tavalla kuin jos pitaalitautinen menee naimisiin huolimatta siitä, että hänen tautinsa siten kulkee perintönä lapsille. Kuitenkaan ei minun pitäisi — tätä sanoen hän nousi ja laski lohduttavasti kätensä olkapäälleni — ottaa tätä asiaa kovin raskaasti. Karvaat lääkkeet — ja karvas oli ikävä kyllä tässä tapauksessa totuus — ovat useimmiten hyödyllisimmät, ja minun sairaaloiselle, haaveksivalle luonteelleni oli peittämätön kova todellisuus hänen varman ja kypsyneen vakaumuksensa mukaan ainoa pelastuksen ja parantumisen keino.
Kynttilän valossa minua hetkisen katseltuaan hän poistui, vakavasti minulle päätään nyökäyttäen. Hän kyllä ymmärsi, etten minä sillä hetkellä kyennyt vastaamaan enkä puhumaan hänen kanssaan.