Kuten muut vieraat olin minäkin nukkunut kauan, aina aamupäivään saakka. Mutta koko ajan olivat tohtorin sanat, että minun asemani oli samanlainen kuin spitaalisen, tykyttäneet päässäni kuin paise, yhä kovemmin ja tuskallisemmin, voittaen kaikki muut ajatukseni, kunnes yhdellä iskulla niiden merkitys koko julmassa totuudessaan selveni minulle.
Rakastinhan Susannaa tuhat kertaa enemmän kuin itseäni — mitenkä siis tahtoisinkaan itsekkäästi sitoa hänen nuorta elämäänsä mielisairaaseen mieheen vain siksi, että tämä mies olin minä itse! Ja voisihan tapahtua, että mielisairauteni ajan kuluessa kiihtyisi vielä pahemmaksikin.
Aloin tuntea, miten voimani uhrautua Susannan hyväksi kasvoi, ja samalla laskeutui virkistävä, kirkas rauha sieluuni. Olihan tämä sittekin vain parasta minkä tiesin, uhrata elämäni Susannalle, ja tämä ajatus kasvoi lopulta melkeinpä pyhäksi uhrautumishaluksi. Iltahämärässä, muiden ollessa kävelemässä, sain sitte tilaisuuden puhua hänen kanssaan.
Päätökseni oli kaikessa tapauksessa tehty; ja yksinkertainen aikomukseni oli puhua hänelle kaikki suoraan ja vakavasti. Sillä en millään ehdolla tahtonut häntä missään suhteessa pettää.
Susanna oli sinä päivänä puettuna mustaan silkkiseen rippihameeseensa, joka soveltui niin kauniisti hänen vartalolleen; hänellä oli pitsikaulus ja kapeissa hihoissa pitsikalvosimet. Hiukset olivat kiinnitetyt päälaelle hopeanuolella kuten tanssiaisissakin, vaan muita koristeita hänellä ei ollut.
Hän istui miettiväisenä kuunnellen minua vasta sytytetyn uunin edessä, johon molemmat olimme istuutuneet. Joka kerran kun hän nojautui eteenpäin uunissa leimuavaa tulta kohti, loi se valonsa hänen ilmeikkäille kasvoilleen, minun kuvaillessani hänelle totuudenrakkauden pakosta ehkä liiankin synkillä väreillä sairaaloista mielentilaani ja kertoillessani, mitä tohtori oli siitä sanonut.
Näin hänen kasvojensa puhuessani käyvän yhä kalpeammiksi ja vakavammiksi, kunnes hän vihdoin, käsivarret polvia vasten nojautuneina, peitti kasvot käsiinsä, niin etten saattanut nähdä muuta, kuin että hänen huulensa vapisivat ja että hän itki.
Kun olin ennättänyt tohtorin sanoihin, että asemani oli kuin spitaalisen, ja kun lohduttavasti koetin selittää hänelle, että Jumala siis itse oli asettanut esteen meidän yhtymisellemme ja että me oikeastaan kaiken aikaa, paitsi näitä kahta viimeistä vuotta, olimme rakastaneet toisiamme kuin veli ja sisar — silloin hän yhtäkkiä kiivaasti kohotti päänsä, niin että saatoin katsoa suoraan hänen kyyneltyneisiin silmiinsä, kiersi käsivartensa kaulaani ja pakotti minut polvilleni eteensä.
Hän painoi kiihkeästi pääni sykkivälle rinnalleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut suojella minua kaikkia niitä vastaan, jotka tahtoivat tehdä minulle pahaa.
Sitte hän kädellään pyyhkäsi tukan otsaltani — tunsin hänen kyyneltensä putoilevan kasvoilleni — ja hän toisti uudelleen ja uudelleen, ikäänkuin hän olisi ollut suunniltaan, kiihkeän hyväilevästi sanansa, ettei kukaan maailmassa saisi riistää minua häneltä.