Tämä oli väsyneelle, kidutetulle mielelleni liiaksi; tarttuen molempiin hänen käsiinsä painoin kasvoni niitä vastaan ja itkin, pääni hänen sylissään.
Itkuni kävi yhä kiivaammaksi, kunnes se lopulta kiihtyi epätoivoisiin, kouristuksentapaisiin nyyhkytyksiin, joita en enää voinut hallita ja jotka varmaankin säikäyttivät Susannaa; sillä hän koetti minua rauhoittaa, kutsuen minua nimeltä ja suudellen minua kuin lasta, saadakseen minut tyyntymään.
Itkun tarve oli minussa kuitenkin niin ääretön, ettei se enää ollut hillittävissä.
Kun vihdoinkin aloin rauhoittua, kiersi hän taasen kätensä kaulaani tahtoen täten kääntää huomioni siihen, mitä hän aikoi sanoa, kumartui eteenpäin ja katsoi minua kauan silmiini, somissa, liikutetuissa kasvoissaan sydämellisen rukoileva, mutta samalla lujatahtoinen ilme.
Minun täytyi uskoa — hän vihdoin vakuutti heittäen päänsä taaksepäin tavalla, joka aina antoi hänen sanoilleen suuremman ponnen — että hän mitä meihin molempiin tuli, paljoa paremmin kuin kukaan lääkäri tiesi Jumalan tahdon, ja ainoastaan Hänen tahtoaan tuli meidän tässä asiassa kuunnella, eikä minkään lääkärin ihmisviisautta. Minä olinkin monessa suhteessa niin perin lapsellinen, että minulle saattoi uskotella melkeinpä mitä tahansa.
Sellaiset ihmiset kuin tohtori, hän väitti, eivät rakkaudesta mitään ymmärtäneet. Jos minä olisin ollut terve ja iloinen, olisi varmaankin Jumalan tahto ollut, että hän jakaisi kaiken hyvän minun kanssani — lienee kai sitte myös Jumalan tahto, että hän samalla rakkaudella saisi jakaa myöskin suruni ja sairautenikin. Mutta juuri tässä suhteessa tohtori — hänen suuttumuksensa tohtoriin nähtävästi kasvoi mitä enemmän hän häntä ajatteli — oli toista mieltä Jumalan kanssa.
Sitäpaitsi hän varmasti uskoi — hänen äänensä kävi tätä sanoessaan niin ihmeen sydämelliseksi ja lempeäksi, aleten melkeinpä kuiskaukseksi — että meidän rakkautemme oli minulle parempi parannuskeino, kuin ikinä mikään lääkärin keksimä. Kaikessa tapauksessa hän tunsi, että hän itse joutuisi sekä sairaaksi että ihan epätoivon valtaan, jos minä en häntä enään rakastaisi, sillä sitähän me olimme tehneet aina pienestä pitäen ja siksi olikin nyt liian myöhäistä koettaa meitä erottaa.
Yksi asia oli myöskin nyt päätettävä — tätä sanoessaan saivat hänen kasvonsa tuon lujan taipumattoman ilmeen, joka muistutti hänen isäänsä — että tästä oli mahdollisimman pian ilmoitettava hänen isälleen. Molempien meidän tähden ei sitä enää saisi salassa pitää. Hänen isänsä piti hänestä niin paljon, ja pahimmassa tapauksessa hän vakavasti tahtoi sanoa isälleen, ettei siitä mitään hyötyä koituisi hänelle enempää kuin kenellekään toiselle — hän tarkoitti äitiänsä — jos he koettaisivat lääkärin avulla riistää minut häneltä.
Mistään sisaren ja veljen välisestä rakkaudesta, kuten hän halveksivan ivallisesti sanoi, hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan; ja ikäänkuin tehdäkseen tyhjäksi koko ajatuksen hän, nousten suoraksi eteeni ja hartaasti katsoen minua silmiini, pyysi minua suutelemaan häntä sen asian vakuudeksi, että kaikesta ja kaikista huolimatta aina pysyisimme uskollisina kihlautuneina, vaikka minä en koskaan tulisikaan niin terveeksi, että kerran täällä maan päällä voisimme mennä naimisiin.
Minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja suutelin häntä lämpimästi kerran, kaksi, kolme kertaa, kunnes Susanna irtautui minusta.