Hänen puhuessaan oli minulle selvinnyt, että hän voimakkaalla, terveellä, lempeällä luonteellaan taisteli meidän molempien puolesta, puolustaen oikeutta, jota ehkei sanoilla voitu todistaa, mutta jonka pyhyyden tunsin olevan kaikkien mutkikkaitten todistusten yläpuolella.
Omistin nyt Susannan paljoa syvemmin ja todellisemmin, kuin mitä koskaan olin uneksinutkaan; sillä nyt minä ymmärsin, että kaikki se, jota voisi sanoa ritarilliseksi uhrautumiseksi minun puoleltani, oli paljon alhaisempaa kuin meidän rakkautemme, oli yksinkertaisesti arvoton loukkaus sitä kohtaan.
Todellisessa rakkaudessa kantavat molemmat yhdessä ristiä, ja se, joka ritarillisesti tahtoo sitä yksin kantaa, riistää vain toiselta osan hänen pyhimmistä oikeuksistaan.
* * * * *
Tunti tämän uudistettuihin lupauksiin ja vakuutuksiin päättyneen kohtauksen jälkeen istuin minä melkeinpä pilkkosenpimeänä talvi-iltana, jota vain lukemattomien pienten, harmaitten pilvien takana kiertävä kuu valaisi, isäni ja molempien Martinezien kanssa viisihankaisen veneemme perässä.
Isäni istui harvasanaisena perää pitämässä, ja miehet soutivat venettä salmesta puhaltavaan kovaan vastatuuleen saadakseen loppumatkaksi tuulta purjeisiin.
Istuin hiljaa ajatellen kaikkea sitä, mikä tällä lyhyellä vieras käynnillä oli tapahtunut, ja minä tunsin itseni sanomattoman onnelliseksi.
Keskiyön aikaan tulimme kotiin. Koetin pysyä valveilla saadakseni ajatella Susannaa ja sitä, mitä hän oli minulle puhunut, mutta vaivuinkin sikeään uneen ja heräsin mieli täynnä terveyttä, onnea ja iloa, sellaista, jota tuntee vain se, jolle on suotu onnellisen ihmisen virkistävä uni.
Näin kävi joka yö. Nukuin ennenkuin olin ennättänyt Isämeidän loppuun, aloin aamuni laulelulla ja olin koko päivän melkeinpä vallattoman iloinen, keveä ja työnhaluinen.
Kävi toteen mitä Susanna oli sanonut, että rakkaudestamme koituisi minulle terveydenlähde, tehokkaampi kuin mitä mikään lääkärin viisaus olisi voinut keksiä.