Kymmenes luku.
MYRSKY.
Loppiaisen jälkeisenä lauantaina nousi iltapäivällä tavattoman ankara, kaksi päivää kestävä myrsky, jonka moni vieläkin kertoo olleen kaikkein hirmuisimpia, mikä miesmuistiin on raivonnut Lofotenissa.
Rajuilma yhä kiihtyi yön tullessa; tunsimme, mitenkä rakennuksemme joka myrskyn vihurilta huojui, ähki ja ryski liitoksissaan, ja me istuimme kaikki kuin hiljaisesta sopimuksesta valvoen lampun ääressä.
Ikkunanluukut, ovet ja aukot suljettiin huolellisesti. Tuulen kiskomat kattotiilet romahtelivat jyristen kattoa pitkin, niin että pelkäsimme niiden murtavan sen rikki, ja savutorvet päästivät tuulessa kamalia, kumeasti törähtäviä ääniä, jotka sisälläolijoista milloin kuuluivat kauhealta yölliseltä jättiläiskirkunnalta, milloin taas muistuttivat rajua hätähuutoa.
Me istuimme kaikki vaieten tuvassa; äänettömyyden katkaisi vain silloin tällöin jokin huomautus ilmasta tai joku talonväestä, joka palasi tupaan kierrettyään tarkastusmatkalla talon ympäri.
Isäni istui levottomana, peläten myrskyn särkevän ranta-aitan ja lahdenpoukamassa olevan jahdin, vaikka se jo iltapäivällä oli kolmenkertaisesti kiinnitetty rantaan kovan aallokon tähden, joka sataman hyvästä asemasta huolimatta myllersi siellä.
Näin hänen vähän väliä liittävän kätensä ristiin ikäänkuin rukoillakseen ja sitte kotvan kuin virkistyneenä kulkevan edestakaisin lattialla, kunnes pelko taas sai hänet valtoihinsa ja hän istahti, synkkänä ja kalpeana tuijottaen eteensä.
Rajuilma yhä vain kiihtyi.
Kerran kuulimme kumean jyrinän, joka hyvin saattoi tulla ranta-aitasta päin. Huomasin, miten hikihelmet nousivat isäni otsalle, ja syvä tuska valtasi minut nähdessäni hänen ahdistuksensa, tietäen, etten voinut panna kortta ristiin häntä auttaakseni.