Sen sijaan hän nyt oli tässä ilman tytärtä, ja isänikin taloon oli suru löytänyt tiensä kohdaten hänen ainoaa poikaansa. Hän tahtoisi isäni suostumuksella tästälähin aina pitää minua omana lapsenaan.
Isäni istui kauan kalpeana ja hämmentyneenä; näytti siltä, kuin hänen olisi ollut hyvin vaikea käsittää mitä puhuttiin.
Vihdoin hän nousi, ojentaen sanaakaan sanomatta papille kätensä.
Sitte laski hän kätensä olkapäälleni niin lujasti, että tunsin sen painon, katsoi minua silmiin ja sanoi hiljaisella, ihmeellisen lempeällä äänellä:
»Jumala auttakoon sinua, lapseni. Sinua on suru kohdannut nuorena; kunpa jaksaisit sen kestää.»
Hän aikoi lähteä jättääkseen meidät kahden kesken, mutta kääntyi ovella sanoen, että minun kai oli paras nyt seurata papin mukana jättääkseni Susannalle viimeiset jäähyväiset.
Vähän myöhemmin kuljin minä papin rinnalla pappilaan. Meidän suhteemme oli nyt hyvin läheinen, ja hän kertoi lohdutellen minulle kaikki, mitä Susanna oli puhunut taivuttaakseen hänet suostumaan.
»Tyttäreni tiesi, Jumalan kiitos», lopetti hän ikäänkuin helpotuksesta huoaten, »että hänellä oli ystävä, johon hän hädän hetkenä saattoi turvautua.»
Pappi vei minut saliin, missä uutimet olivat lasketut alas; hän seisoi hetkisen paarien ääressä, mutta silloin syöksyivät kyyneleet hänen silmistään, virraten rakeina pitkin hänen leveitä, voimakkaita kasvojaan; sitte hän kääntyi ja läksi.
Siinä hän makasi, neitsyeellisen kauniina valkoisessa puvussaan. Hänen päähänsä oli sidottu keveä seppele valkoisine kukkineen ja vihreine lehtineen, ja silmänräpäykseksi välähti mielessäni näky, joka minulla oli ollut joulutanssiaisissa. Hienot kädet olivat ristissä hänen rinnoillaan, ja vasemman käden sormessa minä kyynelsilmin näin oman vanhan vaskisormukseni pienine sinisine lasihelmineen, jota hän oli kantanut siitä asti, kun sai isänsä suostumuksen.