Myrskyn raivotessa vielä koko lauantai- ja sunnuntaipäivän oli heidän täytynyt jäädä läheiseen talonpoikaistaloon, missä papinrouva surusta ja uupumuksesta oli joutunut vuoteen omaksi.
Pappi oli miltei koko ajan istunut kylmässä salissa, jonne Susanna oli kannettu, puhuen Jumalansa kanssa. Sillä maanantai-aamuna, jolloin heidän oli lähdettävä kotiin, lepäsi hänen kasvoillaan kirkastunut rauha, hän järjesteli asiat ja lohdutteli sillä välin itkevää vaimoraukkaansa.
* * * * *
Koko iltapäivän ja koko pitkän yön minä olin maannut epätoivoisen surun vallassa, ja päätin seuraavana päivänä käydä Susannaa katsomassa vielä viimeisen kerran.
Aikaisin aamupäivällä pappi äkkiä astui meidän tupaamme ja pyysi saada puhutella isääni. Hän oli kalpean ja juhlallisen näköinen istuessaan keppi edessään sohvassa odottamassa.
Kun isäni astui huoneeseen, nousi pappi ja tarttui kyyneltynein silmin hänen käteensä.
Hetken kuluttua, jolloin hän näytti ikäänkuin kokoavan ajatuksiansa, hän virkkoi, että isäni nyt näki edessään onnettoman mutta nöyrän miehen, jota Jumalan oli täytynyt ankarasti kurittaa, ennenkuin hänen mielensä oli taipunut Hänen tahtoonsa. Tämän onnettomuuden nimessä hän nyt tahtoi pyytää isääni suomaan hänelle entisen ystävyytensä.
Hän ei nyt halunnut puhua heidän eripuraisuutensa syystä, siinä asiassa hän oli menetellyt parhaan vakaumuksensa mukaan. Mutta hänellä oli toinen asia sydämellään, ja näin sanoen hän laski kätensä olkapäälleni ja istuutuessaan taas sohvaan veti minut ystävällisesti luokseen.
Hänen tyttärensä Susanna — hän jatkoi huokaisten, oli pari päivää ennenkuin Jumala otti hänet luokseen, uskonut isälleen, että hän oli pitänyt minusta aina lapsuudestaan asti ja että me olimme antaneet toisillemme uskollisuudenlupauksen, päättäen kertoa suhteestamme vanhemmillemme minun tultuani ylioppilaaksi.
Hän oli ensin alussa tätä ankarasti vastustanut monestakin syystä, ennen kaikkia minun sairaaloisuuteni ja molempien meidän nuoruutemme tähden. Mutta Susanna oli tässä suhteessa osoittanut niin syvää vakavuutta ja niin lujaa tahtoa, että hänelle, joka tunsi tyttärensä luonteen, oli käynyt selville, että tämä rakkaus oli vuosien kuluessa juurtunut häneen niin syvästi, ettei se enään ollut poiskitkettävissä. Ja nyt se oli hänen parhaana lohdutuksenansa onnettomuudessa, että hän samana aamuna, jolloin he lähtivät tuolle onnettomalle matkalle, oli antanut myöten, luvaten lisäksi vielä koettaa hankkia minunkin isäni suostumuksen.