Sitten he erosivat. Matti jäi istumaan pölkylle, ja siinä siirteli hän edestakaisin lakkiaan ja hymyili itsekseen Iiskon pahanjuonisuutta. Kuta enemmän hän sitä mietti, sitä paremmilta ja varmemmilta näyttivät hänestä aseet, mitkä hän oli saanut käsiinsä. Kävihän niitä käyttäminen hiukan pitemmällekin kuin Iisko oli ajatellut, niillä kun sopi torjua Stuwitz pois Skorpöltä. Rahanvaihdon jälkeen tarvitsisi hänen vain huomauttaa Stuwitzille, että hänellä oli jälellä muutamia seteleitä, joita sopi käyttää, jos Stuwitz ei lakkaisi kiusaamasta häntä ja hänen sukulaisiaan.
Mutta Iisko ei sittenkään saanut rauhaa, ennenkuin oli käynyt rovasti Müllerin luona ja keventänyt sydämensä tunnustuksella. Kukaan muu kuin Müller ei kelvannut, sillä ei kukaan pappi nauttinut kansan kesken semmoista kunnioitusta kuin tämä.
Iiskon rippitunnustus hämmästytti suuresti rovastia. Hän oli Heggelundin ystävä ja oli tämän luona usein tavannut Stuwitzin, joka ei koskaan ollut henkilöllisyydellään häntä miellyttänyt. Stuwitzin olennossa oli jotakin kauhistuttavan salaperäistä, ja rovasti luuli nyt, kun oli saanut luoda silmäyksen hänen elämänsä vaiheisiin, voivansa selittää sen syyt ja synnyn.
VI.
KESÄKÄRÄJÄT. ISO-LASSI.
Kaksi kertaa vuodessa pidettiin oikeus- ja vero-asiain ratkaisemiseksi yleisiä käräjiä Heggelundin luona M—nsalmessa; ja näinä aikoina osoitettiin vanhuksen talossa mitä suurinta vierasvaraisuutta. Kansaa kokoontui suurissa parvin. Vuono oli täynnä veneitä, mitkä kaikkialta lähestyivät salmea. Sillan venepaikat olivat pian täynnä, ja rannan peittivät sitten pitkissä riveissä toinen toisensa taakse maalle vedetyt veneet. Ylösalaisin käännettyinä ja purjeet etuseininä muodostivat useat näistä tilapäisiä asuntoja, jotka tarjosivat kattoa öisin kahvipannujen kiehuessa päivisin niiden edustalla. Kivien lomiin tehtyjen nuotioiden ympärillä nähtiin alati koossa paljon pakisevia ihmisiä. Suurimmaksi osaksi olivat nämä nordlantilaisia, kiiltonahkahatuissaan ja uusissa, sinisestä sarasta tehdyissä takeissaan, jotka jättivät väriänsä käsiin ja paidan kauluksiin, suomalaiset taasen olivat tavallisesti puetut nordlantilaiseen tapaan, jotakin lappalaista lisänä. Tavattiin siellä lappalaisiakin. Näiden joukossa oli nuori, hyvämuotoinen nainen, joka kultareunuksisine, punaisine päähineineen ja somine, viheriästä vaatteesta tehtyine, keltanauhoin kirjailtuine kesäpukuineen veti huomion puoleensa. Helminauha kosketteli hänen kaunista silkkirinnustaan, ja vyötärettä ympäröi leveä, kallis, hopealangoilla kaunistettu vyö, jossa veitsi ja ompeluneuvot riippuivat. Olkaa kiertävästä nuorasta, joka rinnalla vaihtui helmivyöhön, hän kantoi komseaan, missä lapsi makasi. Nainen oli Lyma, joka sukulaistensa kanssa oli saapunut käräjille, sinne kun hänen isänsä, suomalainen, oli saanut haasteen.
Käräjille oli myöskin saapunut rikas venäläinen Vasiljev, seurassaan pari vähäarvoisempaa venäläistä. Hän — Heggelundin vieraita hänkin — oli tullut saadakseen oikeuden todistuksen erään proomunsa karille-joutumisesta. Pitkine kauhtanoineen ja korkeine päähineineen liikkuivat venäläiset kirjavan väkijoukon keskuudessa, jossa norjan, lapin, suomen ja venäjän kielestä itsestään syntynyt omituinen sekakieli surisi.
Heggelundin rannassa oli kaksi siltaa; toinen niistä oli määrätty niitä talonpoikia varten, jotka tekivät kauppaa meripuodissa, missä Stuwitz yksinvaltaisesti piti komentoa; toinen taasen oli vieraita varten, jotka siitä puiston kautta, jonka valkoiseksi maalattu veräjä aina oli auki, kulkivat vierasvaraisen isännän asuntoon.
Kun pitkä, hontelo, vääränenäinen Heggelund, musta hännystakki yllään, pinkohuivi kaulassaan ja suuri merenvahapiippu kädessään, saattoi tuomarin tai vieläpä joskus maaherrankin — jotka aina siinä tilaisuudessa olivat puetut kullalta loistaviin univormuihin — rannalta asuntoonsa, niin seisoi kaikki käräjäväki, kuten tapa vaati, päät paljastettuina, samoin kuin myös "korkean oikeuden" kulkiessa kortteerimajastaan käräjätupaan, mikä tapahtui kahdesti päivässä.
Kunnialaukausten paukkuessa ja lippujen liehuessa saattoi Heggelund paraikaa maaherraa asuntoonsa, kun kookas Vasiljev, jonka valkoinen parta peitti hänen kasvonsa niin kokonaan, että silmiä, otsaa ja terävää könönenää ainoastaan hiukan näkyi, äkkiä heittäysi maahan pitkäkseen korkean herran eteen. Vanha starovertsi — joksi sanotaan oikeauskoisia venäläisiä, jotka tunnustavat kirkkonsa vanhoja opinkappaleita — suuteli sitten, venäläisen tavan mukaan, "korkean oikeuden" jalkoja, maaherran koettaessa kaikin tavoin päästä mokomasta kunnianosoituksesta.